Barbara punastui.
"Minä rakastan elämää!" hän sanoi.
Ilta-auringon kaleerilaivat purjehtivat jo leveänä, kultaisena laivueena rannikkoa kohden, missä pienet, synkät, kumartuneet olennot eivät olleet vielä lopettaneet työtään, ja leivoset lauloivat tuleentumattoman viljan yläpuolella — kun Harbinger, nelistäen hietikkoa pitkin Whitewaterista Sea Houseen, saapui tuon äänettömän, kotia kohti kulkevan parin luokse.
Ei olisi oikein sanoa tästä nuoresta miehestä, että hän kernaasti teki diagnoosin henkisestä ilmakehästä, mutta tätä ei ole suinkaan luettava hänen viakseen, koska hänen kehdostaan lähtien kaikki olivat päättäneet yksissä neuvoin pitää aina hänen ympäristönsä henkistä ilmapuntaria vieläpä varjossakin hyvin korkealla. Ja se seikka, että hänen oma henkinen lämpömittarinsa oli nyt kohonnut niin korkealle, että uhkasi halkaista koko lasin, sai hänet sitäkin huonommaksi huomaamaan, mitä muissa ihmisissä tapahtui. Kuitenkin hän huomasi, että Barbara näytti kalpealta ja — kuten hänestä näytti — suloisemmalta kuin koskaan ennen. Hänen vanhemman veljensä seurassa Harbinger tunsi itsensä aina jotenkuten levottomaksi. Hän ei voinut oikein halveksia hänen omassa säädyssään ilmenevää itsepintaisuutta, mutta hän ei voinut paremmin kuin muutkaan tunkeutua Miltounin yleisiä totuuksia kohtaan osoittaman ivallisen, ohuestikätketyn halveksunnan läpi. Pitäen hyvää luuloa itsestään — kuten kauniit miehet yleensä, joiden kohtalo on sellainen, että tämä luulo ei voi koskaan tai lähes koskaan vakavasti horjua — hän ei suvainnut sitä, että häntä hiemankaan olisi halveksittu. Hän tunsi sentähden sanomatonta helpotusta, kun Miltoun, sanoen tarvitsevansa jotakin aikakauskirjaa, läksi harppaamaan kaupunkia kohden.
Harbingerille yhtä hyvin kuin Miltounille ja Barbarallekin viime yö oli ollut katkera ja levoton. Tuon kalpean, notkean olennon näkeminen, olennon, jonka suu oli ollut raollaan ja joka oli pyörinyt eteenpäin Courtierin käsissä, oli kiintynyt hänen näkemykseensä noista tanssiaisista lähtien. Viime tanssinsa aikana hänen kanssaan Harbinger oli ollut melkein julman äänetön, saattaen vain äärimmäisillä ponnistuksilla pidättäytyä viittaamasta tuohon "rehentelevään, punatukkaiseen veitikkaan", miksi hän salaa nimitti tuota menetettyjen asiain puoltajaa. Itse asiassa hänen silloiset ja senjälkeiset mielenliikutuksensa olivat olleet jonkinlaisena paljastuksena, tai olisivat voineet olla, jos hän olisi voinut katsoa niitä syrjästä käsin. On totta, että hän oli seuraavana päivänä liikkunut, kuten tavallista, kylmänä ja ujostelemattomana, koska ei tietenkään halunnut antaa ihmisten mitään nähdä, mutta hänessä oli sellaista kaipuun ja mustasukkaisuuden kipua ja raivoa, että häntä täytyi tosiaan sääliä. Hänen kaltaisensa suuret ja rajut tyypit säilyttävät kaikkein viimeisimpinä sielunsa rauhan. Kulkiessaan kotiin tanssiaisista hän päätti seurata häntä merenrantaan, minne Barbara oli pahansuovasti sanonut lähtevänsä. Toisen melkein unettoman yön jälkeen hän ei voinut enää epäröidä. Hänen täytyi saada tavata hänet! Sitäpaitsi saattoihan hän rankaisematta mennä omalle maatilalleen. Hän ei välittänyt siitä, vaikkapa se olisi herättänyt huomiotakin. Herättänyt huomiota! Mitä enemmän, sitä parempi! Hänessä alkoi herätä miehellisen päättäväisyyden ilkeä itsepäisyys. Barbara ei saanut päästä hänen käsistään!
Mutta nyt kun hän käveli hänen rinnallaan, niin kaikki hänen päättäväisyytensä ja varmuutensa oli muuttunut hämmentyneeksi nöyryydeksi. Hän marssi hevosensa rinnalla alla päin, tuntien tuskaa sen johdosta, että oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, ollen vihoissaan oman äänettömyytensä ja saamattomuutensa johdosta, melkeinpä vihainen Barbaran rakastettavuudenkin ja sen kivun vuoksi, minkä se aiheutti hänelle. Kun he saapuivat kotiin ja Barbara jätti hänet tallin eteen sanoen menevänsä poimimaan kukkia, niin hän tempoi suitsista ja noitui sitä, että hevonen hidasteli talliin mennessään. Häntä peloitti ajatus, että Barbara olisi ennättänyt lähteä ennen hänen tuloaan puutarhaan, ja kuitenkin hän puoliksi pelkäsi sitäkin, että olisi löytänyt hänet sieltä. Mutta Barbara oli edelleenkin poimimassa hajuneilikoita huvimajan aidan vieressä, joka vei ansareihin päin. Ja kun Barbara nousi keräämästä noita kukkia, niin ennenkuin hän, Harbinger, tiesi sitä itsekään, hän oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja, pitäen häntä ikäänkuin pihdeissä, suuteli säälimättömästi.
Barbara ei vastustanut ollenkaan, hänen pehmeät poskensa, vieläpä hänen passiiviset huulensakin kävivät kuumemmiksi ja kuumemmiksi; mutta äkkiä Harbinger perääntyi, sydän seisahtuneena väkivaltaisen uskalluksensa johdosta. Mitä oli hän tehnyt? Hän näki hänen, Barbaran, nojaavan melkein kätkettynä leikatun lehvistön sisään ja kuuli hänen sanovan hienon ilkkuisesti: "Kas niin!"
Harbinger olisi syöksynyt hänen jalkainsa juureen pyytämään anteeksi, mutta arveli jonkun tulevan. Hän mutisi käheästi: "Hyvä Jumala, miten mieletön minä olin!" ja seisoi hehkuen juron epätietoisena rohkeuden ja pelon välimailla. Sitten hän kuuli Barbaran sanovan rauhallisesti:
"Niin, sitä te olitte — melkein."
Nähdessään Barbaran vievän käden huulilleen, aivan kuin ne olisi olleet haavoittuneet, hän mutisi katkonaisesti: