Kun he viimein olivat hyvin lähellä erästä Caradocien kuvaryhmää ja saattoivat ikäänkuin leikata itsensä eroon tuosta tungoksesta yksityistä keskustelua varten, niin Barbara alkoi:
"Miltoun on niin hirveän onneton. En tiedä, mitä hänelle tehdä. Hän saattaa itsensä kipeäksi."
Ja hän katsoi äkisti Courtieriin, josta hän sillä hetkellä näytti hyvin nuorelta ja liikuttavalta. Barbaran silmissä oli, kuten lapsen silmissä, uskovan hehku, ikäänkuin hän olisi tahtonut Courtierin avulla häätää tuon pulan, kertoa hänelle ei ainoastaan Miltounin hädästä, vaan koko elämästä, sen tarkoituksesta ja sen onnen salaisuudesta. Courtier sanoi sitten kohteliaasti:
"Mitä minä voin tehdä? Mrs Noel on kaupungissa. Mutta siitä ei ole mitään apua, jollei — —". Tietämättä miten lopettaa, hän vaikeni.
"Toivoisin olevani Miltoun", mutisi Barbara.
Näiden näppärien sanojen johdosta Courtierin oli hyvin vaikeata olla tarttumatta hänen käsiinsä. Tämä kapinallinen välähdys Barbarassa oli saanut hänen verensä kiertämään nopeammin. Mutta tuo tyttö näytti aavistaneen, mitä hänen sisässään liikkui, sillä hänen seuraavat sanansa olivat viileitä.
"Ei ole hyvä, vaan suorastaan tyhmää, että minä kiusaan teitä."
"Teidän on mahdotonta kiusata minua."
Barbaran katse siirtyi äkisti hänen sormikkaistaan suoraan
Courtieriin.
"Matkustatteko tosiaankin Persiaan?"