"Kyllä."
"Mutta minä en tahtoisi teidän lähtevän, en ainakaan vielä!" Ja kääntyen äkisti hän jätti hänet.
Oudon hämillään Courtier seisoi liikkumattomana tarkastaen Caradocien kuvaryhmän vakavata tuijotusta.
Eräs ääni sanoi:
"Mainio maalaus, eikö totta?"
Lordi Harbinger oli hänen takanaan. Ja hänen mieleensä muistuivat vielä kerran lady Casterleyn sanat, hänen mieleensä muistuivat nuo kaksi olentoa, jotka hän näki äänestäjäjoukon yläpuolella olevalla parvekkeella käsitysten, ja koko hänen mustasukkaisuutensa tätä sievännäköistä nuorta kolossia kohtaan, hänen vihansa sellaista kohtaan, jonka hän saattoi ikäänkuin vainuta aina taistelevan voittajan puolella, ja hänen tietoisuutensa siitä, miten menetetty hänen asiansa oli, hänen epäilynsä siitä, saattoiko sitä rehellisesti pitää ollenkaan minään asiana, leimahti hänessä leikkiin, niin että hänen vastauksensa jäi vain tuijotukseksi. Harbingerin kasvoille oli ilmestynyt myöskin jäykkä, väkivaltainen ilme, mikä tuli vähitellen näkyviin.
"Minä sanoin: 'Mainio, eikö totta?' Mr Courtier."
"Kyllä minä sen kuulin."
"Ja mitä te suvaitsitte vastata?"
"En mitään."