Miltoun tarttui hänen ranteeseensa.
"Kaikki hyvin, minä olen vain tehnyt liiaksi työtä ja saanut pienen kuumeen."
"Niin, minä huomaan", mutisi Barbara. "Sinun pitäisi olla vuoteessa.
Tule kotiin minun kanssani."
Miltoun hymyili. "Tässä ei auta puoskaroiminen."
Hänen hymynsä ja hänen äänensä sävy sai Barbaran vavahtamaan.
Mutta Miltoun likisti vielä lujemmin hänen ranteitaan.
"Hyvä Babsini, sinä teet niin kuin minä tahdon. Mene kotiin, pidä kielesi kurissa ja anna minun palaa loppuun rauhassa."
Barbara kesti tuon kipeän puristuksen arastelematta. Hän oli saanut takaisin kylmyytensä.
"Sinun täytyy tulla! Sinulla ei ole täällä mitään, ei edes kylmää vettä."
"Jumalani! Ohra-juomaa!" Näissä sanoissa oli enemmän ivaa kuin kokonaisessa palopuheessa aineellisen hyvinvoinnin evankeliumia vastaan. Tuntiessaan sen koskevan itseensä Barbara sulki silmänsä. Mutta Miltoun oli irroittanut hänen ranteensa ja alkanut kävellä edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi: