"'The stars, sun, moon all shrink away,
A desert vast, without a bound,
And nothing left to eat or drink,
And a dark desert all around.'"
[Tähdet, aurinko, kuu, kaikki haihtuvat,
laaja erämaa, ilman rajaa,
ei mitään syötävää tai juotavaa jäljellä,
ja synkkä erämaa kaikkialla ympärillä.]
"Sinun pitäisi lukea Blakea, Audrey."
Barbara kääntyi äkisti ja poistui pelästyneenä. Hän kulki arkihuoneen ja käytävän läpi portaille. Miltoun oli sairas — hän houri! Hänen suontensa kuume näytti tunkeutuneen hänen kynsiensä välityksellä Barbarankin suoniin. Hänen kasvojaan poltti, hän ajatteli sekavasti ja hengitti epätasaisesti. Hän oli arka ja samalla kertaa hirveän surullinen, ja kaiken lisäksi hänessä heräsi Harbingerin suudelman myrkyllinen muisto.
Hän riensi alas portaita, kääntyi vaistomaisesti kulkemaan alamäkeä ja joutui Thamesin rannalle. Ja äkisti, luontaisen nopean päättäväisyytensä avulla hän huusi ajurin ja ajoi lähimmälle puhelinasemalle.
VIII LUKU.
Audrey Noelin kaltaiselle naiselle, joka oli syntynyt toisen vastakuvaksi ja täydennykseksi ja jonka hommat ja ponnistukset erosivat hänen luonteensa mukaisesti kaikesta itsepäisestä ja uupumattomasta oman tarkoitusperän tavoittelemisesta, hänen vapaaehtoinen asuinpaikanmuuttonsa oli vakava asia.
Erotettuna kukistaan, lehmuksensa ystävällisistä huokauksesta ja farmarien tarpeista, erotettuna pienen kotinsa toimeliaasta yksitoikkoisuudesta, mikä on yksinäisen naisen tuki ja lohdutus, hän oli suorastaan hukassa. Vieläpä musiikinkin harrastus näytti olevan hänelle mahdotonta. Hän ei ollut koskaan elänyt Lontoossa, niin että hän ei voinut turvautua vanhoihin tottumuksiin ja tapoihin, vaan oli pakotettu tekemään itselleen omat ja uudet — mutta siihen tarvittiin vähintään tuntosarvet, millä voitiin kurkottaa ja tarttua asioihin, mutta siihen hän ei pystynyt. Kun hän oli taistellut Edward VII:n makusuuntaa vastaan ja pannut käyntiin yksinkertaisen ruokajärjestyksensä, niin hän oli yhtä avuton kuin konsanaan vankilasta päässyt pahantekijä. Hänellä ei ollut edes sitä tukea, mikä tulee välttämättömyydestä kätkeä tunteensa pelosta, että häiritsee muita. Hän oli istutettuna sinne kaipuineen ja suruineen, eikä ollut olemassa ketään eikä mitään, mikä olisi saanut hänet niistä irroitetuksi. Hankittuaan tahallaan itselleen tämän asunnon hän koetti parhaansa mukaan sopeutua siihen, tuntien sen joka tapauksessa siedettävämmäksi kuin oleskelun Monklandissa, missä hän oli tehnyt tuon surullisen ja anteeksiantamattoman virheen — oli rakastunut.
Tämä sellaisen ihmisen puolelta sattunut loukkaus, joka tunsi itsensä kykeneväksi nauttimaan onnesta ja tuottamaan sitä toisille, oli saanut alkunsa — kuten tuo toinen surkea ja anteeksiantamaton loukkaus, hänen avioliittonsa — liiallisesta taipumuksesta uhrautua toisen hyväksi. Mutta vähän lohdutusta tuotti tieto siitä, että halu antaa ja vastaanottaa rakkautta oli kahdesti tehnyt hänestä — kuolleen naisen. Millaisia sitten olivatkin nuo kypsymättömät mielenliikutukset olleet, joiden vallassa hän kaksikymmenvuotiaana tyttönä oli suostunut ottamaan miehen, hänen tunteissaan Miltounia kohtaan ei ollut vain antautumista, vaan itsekieltäymyksen korkeampaa liekkiä. Hän halusi tehdä parhaansa hänen hyväkseen, eikä häntä edes lohduttanut tieto siitä, että hän oli uhrautunut hänen parhaakseen. Kaikki oli otettu hänen käsistään! Kuitenkaan hän ei ominaisella fatalismillaan kapinoinut. Jos olisi ollut säädettynä, että hänen olisi pitänyt viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta katua tomussa ja tuhassa ensimmäistä tyttönä tekemäänsä virhettä, niin kapina olisi yhtäkaikki ollut kaukana hänestä. Jos hän olisi kapinoinut, niin se ei olisi tapahtunut hengessä, vaan itse toiminnassa. Yleiset periaatteet eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei tuhlannut voimiaan miettiäkseen asemansa oikeutta tahi vääryyttä, hän vain koetti sulattaa sen aiheuttamat tosiasiat.
Hän vietti Courtierin käyntiä seuranneen päivän National Galleryssä, jonka katto kaikista Lontoon katoista yksinään näytti tarjoavan hänelle suojelustaan. Hän oli keksinyt erään italialaisen mestarin taulun, jonka aihe muistutti Miltounia, ja sen edessä hän istui hyvin kauan, vetäen lopulta erään vahtimestarin luuvaloisen tuijotuksen puoleensa. Tämän naisen hiljainen haamu, naisen, jolla oli soikeat kasvot ja vakava kauneus, herätti hänen uteliaisuutensa ja kiihdytti määrättyjä moraalisia arveluita. Mrs Noel odotti hänen mielestään epäilemättä rakastajaansa. Hän tiesi kokemuksesta, että mikään nainen ei ollut koskaan istunut minkään kuvan edessä niin kauan ilman syvempää syytä, ja hän piti silmänsä auki saadakseen nähdä, mikä tuo mahtoi olla. Hänelle tuotti sentähden melkein tuskaa, kun kiertomatkallaan tuli paikalle ja huomasi, että nämä olivat päässeet häneltä karkuun ja menneet pois yhdessä joutumatta hänen tarkastuksensa alaisiksi. Tuntien jalkansa väsyneiksi, sillä hän oli ollut koko päivän liikkeellä, hän istuutui siihen aukkoon, jonka mrs Noel oli jättänyt, ja huomasi vasten tahtoaan katselevansa tuota taulua. Hän ei välittänyt siitä, millä tavalla se oli maalattu, mutta hänkin sai tuosta taulusta sen omituisen vaikutuksen, että tuo herrasmies paloi sisältäpäin. Hän ei ollut kuitenkaan kauan istunut siinä, kun näki tuon naisen seisovan taulun vieressä ja tuon herrasmiehen huulten liikkuvan. Se näytti hänestä sääntöjenvastaiselta, ja hän nousi ja meni sitä kohden. Mutta kun hän teki sillä lailla, niin hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kun hän avasi ne äkisti, niin hän ei nähnyt enää tuota naista.