Mutta Barbara viipyi hieman kauemmin tässä sänkykamarissa, missä hän kymmenen päivää sitten oli maannut vääntelehtien siihen asti, kunnes toivottomana meni ulos ja jäähdytti itseään synkässä meressä. Hänen viimeinen kohtauksensa Courtierin kanssa oli sattunut ennen tuoretta kohtausta Harbingerin kanssa, jota hän Valleys Housen juhlassa ei ollut sietänyt kanssaan kahden kesken. Hän tuli alas myöhään.
Samana iltana, rantatiellä, tähtitaivaan alla kuljeskeli kansaa, kaupunkilaisia, viettämässä kahden viikon lomaansa. Kaksittain ja kolmittain, kuuden tai kahdeksan ryhmissä, ne kulkivat lordi Dennisin maita rajoittavan muurin ohi. Heidän hajanainen äänensä ja naurunsa pienien aaltojen huokausten säestämänä kaikui muurin yli Harbingerin, Bertien, Barbaran ja Lily Malvezinin korviin, kun nämä päivällisen jälkeen kulkivat rantaan. Lomallaolijat tuijottivat noihin neljään juhlapukuiseen, heidän yläpuolellaan olevaan olentoon. Heillä oli muuta ajateltavaa kuin näillä, ja he kävivät yhä vaiteliaammiksi illan pimetessä. Nuo neljä nuorta ihmistä olivat myöskin verrattain vaiteliaita. Tässä lämpimässä yössä, joka oli täynnä huokausta, pimeyttä ja tähtiä, oli jotakin, joka ei suosinut puhelua, niin että he erkanivat eri pareiksi ja pyrkivät loittonemaan toisistaan.
Seisoessaan siinä muuria vastaan Harbingerista tuntui siltä, että sanoilla ei ollut mitään tilaa tässä maailmassa. Hänen pahin vihamiehensäkään ei olisi voinut sanoa tätä nuorta miestä romanttiseksi; kuitenkin hänen rinnallaan oleva olento, tämän niskan hohde ja pimeässä näkyvät kalpeat posket tarjosivat hänelle kenties kaikkein selvimmän salaperäisyyden välähdyksen, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hänen mielensä, mikä oleellisesti oli käytännöllinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan viihtyi parhaiten asiain aineellisessa puolessa, aavisti hämärästi, että täällä, tässä pimeässä yössä, tässä synkässä meressä ja tämän tytön kalpeassa olennossa, tytön, jonka sydän oli hänestä synkkä ja salaperäinen, että täällä oli kenties jotakin — niin, jotakin —, joka oli käsittämätöntä hänen filosofialleen, oli jotakin, joka vei hänet hänen mukavasta kehyksestään jumalalliseen erämaahan. Jos niin olikin, niin se haihtui pian Barbaran hiusten tuoksun vaikutuksesta hänen aisteihinsa ja halusta päästä tästä lumotusta hiljaisuudesta.
"Babs", hän sanoi, "oletteko antanut minulle anteeksi?"
Kääntämättä päätään Barbara vastasi luonnollisen välinpitämättömästi:
"Kyllä — kuten jo teille sanoin."
"Siinäkö kaikki, mitä teillä on sanottavana toverillenne?"
"Mistä sitten puhua — Casettan juoksusta?" Syvällä sisimmässään Harbinger päästi äänettömän kirouksen. Barbarassa oli jotakin ilkeätä, mikä sai hänet käyttäytymään sillä lailla häntä kohtaan! Se oli tuo vekkuli — tuo vekkuli! Ja äkkiä hän sanoi:
"Sanokaapas minulle — —", sitten sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa. Ei! Jos jotakin olikin, niin hän oli kernaammin sitä kuulematta. Tässäkin oli rajansa!
Joku rakastavainen pari kulki tuolla alhaalla hyvin äänettömänä, kädet kiedottuina vyötäisten ympärille.