Barbara kääntyi ja läksi kotia kohden.
XI LUKU.
Ne päivät, jolloin Miltounin sallittiin ensi kertoja jättää vuoteensa, olivat sille, joka oli hoitanut häntä, surun ja ilon sekaisia. Nähdä hänen istuvan, hämillään heikkoutensa johdosta, oli onnellista, mutta ajatus, että hän ei ollut enää kokonaan riippuvainen hänestä, ei enää tuo pyhitetty olento, avuton olio, sai hänet surulliseksi kuin äidin, jonka lapsi ei enää tarvitse häntä. Tunti tunnilta Miltoun tuli nyt loittonemaan hänestä, tuli astumaan oman henkensä linnoitukseen. Tunti tunnilta hän, Audrey, taukosi olemasta hänen hoitajansa ja lohduttajansa ja muuttui enemmän hänen rakastamakseen naiseksi. Ja vaikka tämä ajatus häämöttikin hämärässä tulevaisuudessa lumoavan kukkasen tavoin, niin se tuotti tällä haavaa liian paljon huolestuttavaa epävarmuutta. Mrs Noel oli myöskin hyvin väsynyt, nyt, kun kaikki kiihoitin oli kadonnut — hän oli niin väsynyt, että tuskin tiesi, mitä teki ja missä liikkui. Mutta hänen silmiinsä oli niin uskollisesti asettunut hymy, että se peitti väsymyksen varjot ja piti hänen huuliaan vankinaan.
Noiden kahden pronssikuvan väliin hän oli asettanut maljakon täynnään liljoja ja jokaiseen vapaaseen sopukkaan pienen ruusuvaasin tervehtimään Miltounin toipumista.
Miltoun nojasi suuren nahkatuolinsa selkää vastaan, käärittynä lordi Valleysin turkkilaiseen viittaan — jonka Barbara oli tuonut, kun ei ollut löytänyt veljensä vakavien pukujen joukosta mitään yönuttua vastaavaa. Liljojen haju oli voittanut kirjojen tuoksun, ja hämyinen, seikkaileva mehiläinen täytti huoneen huvittavalla huminallaan.
He eivät puhuneet, vaan hymyilivät heikosti, katsellen toinen toiseensa. Tänä hiljaisena hetkenä, ennenkuin intohimo oli tullut vaatimaan oikeuksiaan, heidän henkensä kulkivat uinailevan ilman läpi ja kietoutuivat toisiinsa, niin että kumpikaan ei voinut irtaantua tuosta pehmeästä, hitaasta, kaikkivoittavasta katseesta. Keskinäisessä tyytyväisyydessä toinen toiseensa, niin lähellä toisiaan kuin sävelet viulun kieliä, heidän henkensä olivat kietoutuneet yhteen — he olivat niin uppoutuneet toinen toiseensa, että sinä aikana eivät tuntuneet tietävän, kuka kumpikin oli.
Pannakseen toimeen päätöksensä lady Valleys, joka oli palannut kaupunkiin aamujunassa, läksi Barbaran kanssa Templeen kolmen tienoissa iltapäivällä ja poikkesi matkallaan lääkärin luokse. Koko asia olisi ollut niin paljon helpompi, jos Eustace olisi ollut siinä tilassa, että hänet olisi heti voitu muuttaa Valleys Houseen, ja hän tunsi syvää huojennusta huomatessaan, että tohtori ei nähnyt tässä mitään vaaraa. Parantuminen oli ollut huomattava — likeltä piti, ettei ollut tullut pahaa aivokuumetta — mikä nyt oli vältetty! Lordi Miltounin ruumiinrakenne oli erittäin vahva. Niin, hän, tohtori, saattoi varmasti suosittaa tätä muuttoa. Miltounin huoneet olivat liian ahtaat tällä säällä. Häntä oli hoidettu hyvin — varmasti! Oh, niin! Juuri niin! Ja tohtorin silmät kävivät kenties hitusen verran kiivaammiksi. Hän ymmärsi, että hoitaja ei ollut mikään ammattilainen. Saattoi olla hyväkin vaihtaa hoitajaa, jos potilas muutettiin. Heistä tuo lady saattoi olla jo uupunut. Juuri niin! Niin, hän tuli pitämään siitä huolen. Hän piti suotavana sairashuonevaunujen käyttämistä. Se voitiin hyvin järjestää täksi iltapäiväksi — heti kohta — hän itse pitäisi siitä huolen. He saattoivat viedä Miltounin juuri sellaisena kuin oli, miehet tiesivät kyllä, mitä heidän tuli tehdä. Ja kun Miltoun oli saatu Valleys Houseen, niin heti kohta, kun hän ilmaisi mielenkiintoa ruokaansa kohtaan, hänet oli vietävä merenrannalle — merenrannalle! Tähän vuoden aikaan mikään ei ollut sen veroista! Sitten ravintoon katsoen hän oli taipuvainen suosittamaan jotakin kiihoittavaa, jotakin tippasta kenties neljä kertaa päivässä ruoan kera — mutt'ei ilman — sekoitettuna munaan, arrowrootiin tai kakkuun. Viikon perästä hän tulisi jaloilleen, kahdessa viikossa hän tulisi merenrannalla tervehtymään täydellisesti. Ylityö — kynttilän polttaminen loppuun — vielä hieman enemmän sitä — olisi saanut aikaan kokonaan toista! Niin juuri, niin juuri! Päivällisen jälkeen hän, tohtori, tulisi itse katsomaan varmuuden vuoksi. Hänen potilaansa saattoi kyllä aluksi rasittua! Hän kumarteli lady Valleysin poistuessa, ja kun tämä oli mennyt, niin hän istuutui puhelimensa ääreen, hymyn väreillessä hänen virheettömillä huulillaan.
Tämän keskustelun johdosta suuresti rohkaistuna lady Valleys nousi autoonsa, mutta kun se kiitti keskelle liikettä, niin tavattoman hermostuneisuuden merkkejä alkoi ilmestyä hänen muuten niin rauhallisille kasvoilleen.
"Toivoisin, rakkaani", hän sanoi äkisti, "että joku muu olisi ottanut tämän tehdäkseen. Olettakaamme, että Eustace kieltäytyy!"
"Sitä hän ei tee", vastasi Barbara. "Mrs Noel näyttää niin väsyneeltä. Sitäpaitsi — —"