Barbara ojensi kätensä mrs Noelille.
"Te vain luulette heidän asiansa pyhäksi, siksi, että he sattuvat olemaan heikkoja. Hyvästi, mrs Noel. Maailma on tarkoitettu vahvoille, eikö niin!"
Hän sanoi tämän loukatakseen Courtieria, ja tämän äänestä hän kuuli, että noilla sanoilla oli ollutkin sellainen vaikutus.
"Johan nyt, lady Barbara, sen olette kuullut äidiltänne, se ei ole teidän mielipiteenne!"
"Kyllä vain on. Hyvästi!" Ja hän meni ulos.
Hän oli sanonut Courtierille, ettei nähnyt mielellään hänen lähtevän — ainakaan vielä. Ja kuitenkin hän läksi!
Mutta tuskin hän oli päässyt ulos tämän oudon purkauksensa jälkeen, kun hän jo puri huuliaan vihoissaan ja tuntien itsensä onnettomaksi. Courtier oli ollut raaka häntä kohtaan, ja hän samoin häntä kohtaan. Silläkö lailla he olivat heittäneet hyvästit! Sitten astuessaan päivänvaloon hän ajatteli: "No niin, hän ei siitä välitä, ja minä olen varma siitä, etten minäkään!"
Hän kuuli äänen takanaan sanovan:
"Saanko toimittaa teille ajurin?" ja heti kohta tuo vaikea tunne alkoi hävitä, mutta hän ei katsahtanut taakseen, hymyili vain ja pudisti päätään, tehden Courtierille tilaa katukäytävällä.
Mutta vaikka he kävelivät, niin he eivät aluksi puhuneet mitään. Barbarassa heräsi kiusoittava piru, joka tahtoi tietää, mitä tunteita tosiaan oli Courtierin kunnioittavaan vakavuuteen kätkettynä. Se tahtoi saada hänet osoittamaan, minkä verran Courtier tosiaankin välitti hänestä. Barbara katseli kainosti alas, mutta salli hymyn väreillä huulillaan. Hän tiesi myöskin poskiensa hehkuvan, eikä ollut siitä suruissaan. Pitikö hänen jäädä ilman mitään — mitään — pitikö Courtierin lähteä pois — ilman — —. Ja hän ajatteli: "Hänen täytyy sanoa jotakin! Hänen täytyy näyttäytyä minulle ilman tuota hänelle niin ominaista hirveätä ivaa!"