Courtier katsahti häneen lujan vakavasti:
"Kuten nytkin."
Äärimmäinen masentuneisuus valtasi Barbaran. Courtier oli hänelle liian vahva — hän oli Don Quixotemainen — hän oli vihattava! Ja päättäen olla sitä osoittamatta, tahtoen olla ainakin yhtä vahva kuin hän, hän sanoi tyynesti:
"Nyt minä luulen, että ajuri olisi tarpeen!"
Kun Barbara oli autossa ja Courtier seisoi hattu koholla, niin Barbara katsahti häneen tavalla, jonka vain naiset taitavat, niin että Courtier ei tietänyt hänen edes katsoneen.
XIII LUKU.
Kun Miltoun tuli kiittämään, niin Audrey Noel oli keskellä huonetta, puettuna valkeihin, huulet hymyssä, tummat silmät hymyssä, hiljaisena, kuten kukka tyynenä päivänä.
Ensi silmäyksellä he unhottivat kaiken, onnellisuutta lukuunottamatta. Pääskyset saattavat tuskin paremmin unhottaa onnettomuudenhetkiään kuin nämä kaksi — pääskyset, jotka kesän ensi päivinä lauhkeassa ilmassa eivät voi muistaa kylmiä tuulia eivätkä kuvitella auringonpaisteen kuolevan heidän suliltaan, pääskyset, jotka kiitäessään tuntikaupalla kultaisten ketojen yli eivät näytä enää linnuilta, vaan uuden vuodenajan henkäykseltä. Miltounin katse oli yhtä tyyni kuin Audreyn koko olemus, Audreyn katseessa oli taas kaiken mielenliikutuksen hiljaisuus.
Kun he istuutuivat puhumaan, niin heistä tuntui siltä, kuin he olisivat joutuneet takaisin Monklandiin, missä Miltoun oli tullut niin usein hänen luokseen keskustelemaan kaikesta, mitä oli taivaassa ja maan päällä. Ja kuitenkin tuon rauhallisen kiihkeän juopumisen yläpuolella, mikä aiheutui heidän keskinäisestä vuorovaikutuksestaan, leijaili eräänlainen kammo. Heissä oli vallalla aamun mieliala ennen auringonnousua. Kasteenharmaa hämähäkinverkko kietoi itseensä heidän sydämiensä kukkaset — kuitenkin jokainen vankina oleva kukkanen voitiin nähdä. Ja he näyttivät tarkastavan tuon verkon läpi noita niin hartaasti peitettyjä värejä ja muotoja. Kumpainenkin pelkäsi liiaksi paljastavansa kumppaninsa sydäntä. He olivat rakastajien kaltaisia, jotka kuljeksiessaan vauhkossa metsässä eivät uskaltaneet ollenkaan keskeyttää lepertelevää puhettaan puista ja linnuista ja kuihtuneista sinikelloista, jottei heidän tulevaisuudentähtensä olisi pudonnut ja hukkunut suudelman vesiin. Jokaisella hetkellä on omat tunnelmansa — ja tällä hetkellä vallitsi Audreyn pään yläpuolella olevaan maljakkoon pantujen valkeiden kukkain tunnelma.
He puhuivat Monklandista, Miltounin sairaudesta, hänen ensi puheestaan ja alahuoneesta saamistaan vaikutelmista, musiikista, Barbarasta, Courtierista, virrasta. Miltoun kertoi hänelle terveydestään ja kuvasi oloaan merenrannalla. Audrey puhui, kuten tavallista, vähän itsestään, mutta enemmän oopperasta ja siitä, mitenkä hän oli National Galleryssa löytänyt kuvan, joka muistutti Miltounia. Näille kaikille joutaville ja lukemattomille muille asioille heidän äänensä sävy — joka oli pehmeä, melkein mumiseva, ja jossa oli huvittavaa suopeutta — antoi korkean suloisen tärkeyden, sädekehän, jota kumpainenkaan ei olisi tahtonut mistään hinnasta siirtää paikaltaan.