Kello oli kuusi, kun Miltoun nousi, eikä koko aikana ollut ollut hetkeäkään, mikä olisi hävittänyt heidän sydämissään olevan pyhän tunteen. Erotessaan he vaihtoivat uuden rauhallisen katseen, joka näytti sanovan: "Meidän asiamme on hyvällä tolalla — me olemme juopuneet onnesta".

Ja tässä ihmeteltävässä tyyneydessä Miltoun pysyi aina puoli kymmeneen asti illalla, jolloin hän läksi parlamenttiin. Oli lämmin, kirkas yö, mikä maalla vaikuttaa tulenlieskan taikuuden tavalla, vieläpä kaupungissakin levittää synkkää hohdetta. Kulkeminen tämän yön lämmön ja kauneuden läpi tuotti Miltounille pelkkää huvia hänen uuden terveytensä ja hyvinvointinsa ilossa, missä kaikki hänen aistinsa olivat hereillä ja selvinä. Hän kulki St. James's Parkin kautta, tallaten plataanipuiden lehtien purppuraisia varjoja lampunvalon lammikkoihin, tuntien siitä melkein tunnonvaivoja — niin suloisia ja ikäänkuin eläviä ne olivat. Ilmassa oli sääskiä ja koita, ja vastaniitetyn heinän tuoksu kohosi nurmesta. Hänen sydämensä tuntui keveältä kuten pääskynen, jonka hän sinä aamuna oli nähnyt sieppaavan harmaan höyhenen, kuljettavan sitä mukanaan, antaen sen liehua tiehensä ja sitten sukeltavan sieppaamaan sitä jälleen. Sellainen oli hänen ylpeytensä tänä ihanana yönä! Lähestyessään alahuonetta hän ajatteli kävellä vielä vähän ja kääntyi länteenpäin, jokea kohden. Tänä lämpimänä iltana vesi, joka oli sillä hetkellä liikkumattomana tulvaveden vuoksi, muistutti mustaa käärmeenpehmoista luonnon tukkaa, mikä virtaili maan uomassa ja odotti jumalallisen käden hyväilyä. Jossakin kauempana joen toisella rannalla jyskytti jokin suuri kone. Joitakin tähtiä oli synkällä taivaalla, mutt'ei mitään kuuta verhoamassa lamppujen valoa kalpeudellaan. Tuskin ketään oli liikkeellä. Miltoun vaelsi jokivartta pitkin, kulki sen yli ja tuli takaisin sen talon edustalle, missä Audrey asui. Kaidepuun vieressä hän seisoi äänettömänä. Audreyn pienessä arkihuoneessa ei ollut valoa, mutta lasioven puolikas oli selkoselällään, ja maljassa olevien valkeiden kukkien kruunu hohti pimeässä kuten kasvava kuu. Äkkiä hän näki kahden kalpean käden nousevan ja kohottavan maljakkoa. Häntä värisytti, aivan kuin joku olisi koskettanut häntä. Nuo kaksi kättä kohosivat uudestaan pimeyden erottamina. Kukkaskuu oli kadonnut, ja sen tilalle oli ilmestynyt kourallinen purppuranpunaisia kukkia. Lämmin henkäys toi höysteneilikan tuoksun hänen kasvoilleen. Hän pidätti henkeään, sillä hän pelkäsi mainitsevansa Audreyn nimen.

Taasen nuo kädet katosivat — avonaisen ikkunan läpi näkyi vain pimeätä. Miltounin valtasi sellainen kaihonpuuska, että häneltä hävisi kaikki liikkumiskyky. Hän kuuli nyt Audreyn soittavan. Sävelten humiseva virta oli tuon huokaavan, jyskyttävän, kaihoisan, pehmeän yön kaltainen. Tuntui siltä, että tuolla musiikillaan Audrey kutsui häntä, ilmaisi hänelle, että hän myöskin kaipasi ja että myöskin hänen sydämensä oli tyhjä. Se taukosi, ja ikkunalle ilmestyi Audreyn kalpea haamu. Miltoun ei halunnut eikä pyrkinyt väistämään tätä näkyä, vaan astui esiin lampunvaloon. Nyt hän näki Audreyn äkkiä ojentavan kätensä häntä kohden ja painavan ne sitten sydämelleen. Miltounista katosi silloin kaikki muu paitsi hänen kaihonsa hulluus. Hän juoksi pienen puutarhan läpi, hallin poikki, ylös portaita.

Ovi oli auki. Hän meni sisään. Sitten, arkihuoneessa, missä punaiset kukat täyttivät ilman tuoksullaan, oli pimeä, niin että hän ei voinut nähdä häntä aluksi, kunnes pianoa vastaan hän huomasi hänen vaalean pukunsa hohteen. Audrey istui, kädet kalpeilla nuoteilla. Heittäytyen polvilleen Miltoun kätki kasvonsa Audreyn syliin. Katsahtamatta ylös hän kohotti sitten kätensä. Audreyn kyyneleet putosivat niille, niiden peittäessä hänen sydäntään, mikä jyskytti ikäänkuin kiihkeä yö itse olisi sykkinyt siinä ja kaikki muu, paitsi rakkaus ja yö, olisi kadonnut.

XIV LUKU.

Sussexin särkkien kielekkeellä, Nettlefoldin lähellä, oli pyökkilehto. Matkustaja, joka astuu sinne kuumasta ja auringonvalosta, riisuu henkensä kengät sen pyhyyden edessä ja, saavuttuaan sen keskelle, istuutuu lauhduttamaan otsaansa hiljaisessa ilmassa. Sillä näiden oksien alla auringonvalon kukkaset ovat harvinaisia ja kalpeita, mitkään hyönteiset eivät humise, ja linnut ovat melkein mykkiä. Lähellä reunapuita maidonvalkeat lampaat ovat hiljaisena laumana, varjossa. Täällä, ketojen ja ihmisasumusten, ihmisten levottoman hyörinän ja pyörinän ja heidän puheensa sorinan yläpuolella matkustaja tuntee juhlallisuuden. Kaikki tuntuu ilmaisevan jumaluutta — hänen yläpuolellaan liikkuvat suuret, valkeat pilvet, oksain kaipaava mumina ja etäinen meri. Ja hetkeksi hänen levottomuutensa ja pelkonsa tuntee Jumalan rauhan.

Niin kävi Miltouninkin, kun hän tuli tähän temppeliin kolmen päivän perästä tuon kiihkeän yön jälkeen, kuljettuaan tuntikaupalla yksinään, täynnänsä ristiriitoja. Noina kolmena päivänä nousuvesi oli kuljettanut häntä mukanaan; ja nyt, irtaannuttuaan Lontoosta, missä ajatteleminen oli mahdotonta, hän oli tullut tänne yksinäisyyteen kävelemään ja miettimään uutta asemaansa.

Sillä tämän aseman hän huomasi hyvin vakavaksi. Asiain nykyisellään ollessa ei voinut olla kysymystäkään perääntymisestä. Audrey oli hänen, ja hän, Miltoun, oli hänen, se oli päätetty asia, mutta mitä oli hänen tehtävä? Mitään tilaisuutta ei ollut olemassa saada Audreytä vapaaksi. Hänen aviomiehensä mielestä avioliitto ei näyttänyt missään olosuhteissa purettavalta. Miltouninkaan mielestä avioero ei voinut tehdä asiaa helpommaksi, hän kun uskoi, että he, hän ja Audrey, olivat syyllisiä ja että syylliset eivät voineet mennä naimisiin. Oli totta, että Audrey ei pyytänyt mitään muuta kuin saada kuulua hänelle salaisesti, ja tähän olisivat useimmat miehet, sen hän tiesi, tyytyneet, ajattelematta mitään muuta. Ei ollut olemassa mitään asiallista syytä, miks'ei hänkin olisi voinut menetellä sillä tavalla ja ylläpitää muuttumattomana muun elämänsä kulun. Se olisi ollut helppoa, tavallista. Eikä Audreykään itsensäunhottavine ominaisuuksineen tulisi olemaan onneton, sen hän tiesi. Mutta omatunto oli Miltounissa hirveä ja ankara voima. Hänen sairautensa hulluudessa se oli muuttunut noiksi suuriksi kasvoiksi, jotka olivat peittäneet hänet. Ja vaikkakin hänen toipumisensa aikana kaikenlainen taistelu oli tauonnut, niin nyt, kun hän oli antanut perään intohimolle, omatunto oli uudestaan asettunut hänen sydämeensä uudessa synkässä muodossa. Hänen täytyi ja hän tahtoi ilmoittaa asian Audreyn puolisolle. Mutta vaikka tämä ei aiheuttaisikaan mitään julkista häväistysjuttua, niin saattaisiko hän jatkuvasti pettää niitä, jotka, jos tuosta luvattomasta rakkaudesta tietäisivät, eivät enää sallisi hänen olla heidän edustajanaan? Jos tiedettäisiin, että Audrey oli hänen rakastajansa, niin hän, Miltoun, ei voisi enää säilyttää asemaansa julkisessa elämässä — eikö hänen pitäisi sen tähden kunnian miehenä jättää se? Yötä ja päivää häntä kiusasi ajatus: Miten minä voin, uhmatessani auktoriteettia, vaatia muita sitä kunnioittamaan? Miten minä voin jäädä julkiseen elämään?— Mutta jos hän ei jäänyt, niin mitä tuli hänen tehdä? Tuo elämäntapa oli hänen veressään, hän oli syntynyt siihen ja kasvatettu sitä varten eikä ollut ajatellut mitään muuta poikavuosistaan alkaen. Ei ollut olemassa mitään muuta toimintaa, joka olisi voinut pidättää häntä hetkeäkään — hän näki selvään, että olisi tullut erotetuksi koko olemassaolosta.

Taistelu raivosi hänen ylpeässä ja vääntyneessä hengessään, mikä otti kaikki niin ankaralta kannalta — hänen luonteensa kun niin ehdottomasti vaati häntä pysymään työssään ja käyttämään voimansa hyödyllisesti, hänen omatuntonsa kun taas sanoi hänelle yhtä painavasti, että jos hän tahtoi nojata auktoriteettiin, niin hänen täytyi myöskin itse sitä totella.

Hän astui plataanilehtoon mitä kurjimmassa tilassa, kapinoiden sitä pulmaa vastaan, minkä kohtalo oli hänen eteensä pannut, haluten nousta intohimoa vastaan, mikä pakotti hänet luopumaan joko urastaan tahi itsekunnioituksestaan, tuntien taas tunnonvaivoja sen johdosta, että oli hetkenkään verran katunut, rakkauttaan tuota hentoa olentoa kohtaan. Luciferin kasvot eivät olleet synkemmät eivätkä enemmän kiusaantuneet kuin Miltounin kasvot tuossa lehdon hämyssä, niiden kuningaskuntien yläpuolella, joiden vuoksi hänen kunnianhimonsa ja omatuntonsa taistelivat keskenään. Hän heittäytyi maahan puiden väliin ja, ojentaen kätensä, kosketti sattumalta kuoriaista, mikä konttasi paljaalla maalla. Jokin lintu oli saanut sen vioitetuksi. Hän otti tuon pienen olennon käteensä. Se ei varmastikaan voinut enää tehdä työtä, mutta siltä puuttui kyky ymmärtää tulevaista kohtaloaan. Tuo kuoriainen ei tietenkään tietänyt elämäänsä menneeksi, kuten hän olisi, jos hänen liikuntakykynsä olisi hävitetty. Hän olisi tietänyt itsensä muiden vastukseksi, jos hänen voimansa olisi riistetty häneltä. Tämä ajatus tuotti tuskaa. Miksi hänen oli sallittu tavata hänet, rakastaa häntä ja saada vastarakkautta? Mikä oli tehnyt hänet niin varmaksi ensi hetkestä alkaen, jos Audrey ei ollut tarkoitettu hänelle? Jos hän eli vaikka sadan vanhaksi, hän ei tullut enää tapaamaan ketään toista. Miksi piti hänen rakkautensa vuoksi haudata miehellinen voimansa ja tahtonsa? Jos Jumalan suunnitelmissa ei ollut enemmän johdonmukaisuutta kuin tässä, niin miks'ei hän voinut olla epäjohdonmukainen. Miks'ei hän voinut pitää kiinni auktoriteetista ja elää ilman sitä! Miksi piti hänen tukahduttaa kykynsä johdonmukaisuuden vuoksi, mitä ei ollut olemassakaan! Tämä oli tosiaankin suurempaa hulluutta kuin koko hullu maailma!