Lehdon hiljaisuudessa hänen ajatuksensa eivät saaneet mitään vastausta, jollei oteta lukuun kyyhkysen kuherrusta ja lampaan heikkoa määkimistä, kun se astui taas päivänvaloon. Mutta vähitellen tuo rauhallisuus hiipi Miltounin sydämeen. "Onkohan haudassa tällaista?" hän ajatteli. "Ovatko nuo puiden oksat mustaa maata minun päälläni? Onko tuo niissä oleva ääni sitä ääntä, mitä kuolleet kuulevat, kun kukat kasvavat ja tuuli kulkee niiden välitse? Ja onko tämän maan tuntu samanlaista kuin kuollut tuntee maatessaan ja katsellessaan ylös ikuisesti olemattomuuteen? Eikö elämä ole muuta kuin painajainen, muuta kuin unta, ja eikö tämä ole todellisuutta? Miksi minun raivoni, minun vähäpätöinen tuleni leiskuu sinne ja tänne, jos ei ole olemassa todellisesti mitään tuulta, vaan ainoastaan ilmaverho ja nämä auringonkukat, jotka ovat pudonneet minun päälleni! Miks'ei minun henkeni saa levätä, sen sijaan että se repii itsensä raivossaan, miks'en minä tyynny odottamaan todellisuutta, jonka varjoa tämä on vain!"
Hän makasi tuskin hengittäen, katsellen liikkumattomia lehtiä, joiden välistä taivaan helmet tirkistelivät.
"Eikö rauha riitä?" hän ajatteli. "Eikö rakkaus riitä? Eikö minua voida sovittaa, kuten naista? Eikö tämä ole pelastusta ja onnellisuutta? Eikö kaikki muu ole vain 'ääntä ja raivoa, mikä ei merkitse mitään'?"
Ja ikäänkuin peläten kadottavansa tämän ajatuksen hän nousi ja riensi ulos lehdosta.
Koko maaseutu ketoineen ja metsineen, kalpeiden teiden halkomana, hohti iltapäivän auringossa. Täällä ei ollut mitään villiä, tuulenraastamaa, punaisen ja purppuran väristä, harmaiden kallioiden vartioimaa maata, ei mitään tuulten ja villien jumalien kotia. Kaikki oli kirkasta ja hopeankultaista. Hiirihaukan räikeän, valittavan äänen asemesta näkymättömät leivoset lauloivat rauhallisuuden ylistykseksi. Vieläpä merikin näytti lepäävän maan kupeella — mikään seikkaileva henki ei näyttänyt pyyhkivän sen rantaa siivillään.
XV LUKU.
Kun Miltoun ei tullut saman päivän iltapäivänä, niin kaikki ne synkät epäilyt, jotka vain hänen läsnäolonsa saattoi häätää, kerääntyivät runsaina ja kiinteinä Audreyn mieleen, joka oli liiankin altis epäilemään omaa onneaan. Sitä ei voinut jatkua — miten olisi voinut?
Miltounin luonne ja hänen oma luonteensa olivat niin erilaiset! Vieläpä antautuessaankin, mikä oli tuottanut sellaista onnea, Audrey oli kuitenkin epäillyt, sillä Miltounissa oli niin paljon sellaista, mikä oli hänelle liian salaperäistä. Kaikessa siinä, mistä Miltoun piti runoudessa ja luonnossa, oli jotakin karvasta ja liiaksi pyrkivää. Pehmeä ja hehkuva, hieno ja sopusointuinen näytti jättävän hänet kylmäksi. Hän ei rakastanut erikoisesti noita yksinkertaisia, luonnollisia asioita, kuten lintuja, mehiläisiä, eläimiä, puita ja kukkia, jotka Audreystä näyttivät kallisarvoisilta ja jumalaisilta.
Vaikk'ei kello ollutkaan vielä neljää, niin Audrey alkoi jo lannistua kukan tavoin, joka kaipaa vettä. Mutta hän istuutui pianon ääreen ja pysyi siinä päättävästi aina teen tuloon saakka, soitellen katkonaisesti, hajamielisesti, ajatusten vaeltaessa puolittain kaupungilla, Miltounia etsimässä. Teen jälkeen hän koetti aluksi lukea, sitten ommella, ja tuli vielä kerran pianon ääreen. Kello löi kuutta, ja ikäänkuin sen viimeinen lyönti olisi särkenyt hänen varustuksensa, hän tunsi äkisti itsensä kipeäksi levottomuudesta. Miksi hän viipyi niin kauan? Mutta hän jatkoi soittoaan, käännellen lehtiä ymmärtämättä kuitenkaan nuotteja, sen ajatuksen vaivaamana, että Miltoun saattoi olla uudestaan sairastunut. Pitikö hänen lähettää sähkösanoma? Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun ei tietänyt, missä hän oli? Ja kauhu sen johdosta, ettei tietänyt, missä Miltoun oli, valtasi hänet siinä määrässä, että hänen kätensä putosivat koskettimilta pelkästä turtumuksesta. Kykenemättä pysymään paikoillaan hän siirtyi ikkunan luota ovelle, siitä pieneen halliin, ja taas takaisin ikkunan luo. Hänen levottomuutensa yläpuolella leijaili pimeys ja synnytti kasvavan pelon. Mitäs, jos tämä merkitsikin loppua? Mitäs, jos Miltoun olikin valinnut tämän armollisen keinon hänen hylkäämisekseen? Mutta varmastikaan hän ei koskaan olisi niin raaka! Tämän liian tuskallisen ajatuksen kantapäillä seurasi vastavaikutus, ja hän sanoi itselleen, että oli hullu. Miltoun oli parlamentissa, jokin aivan tavallinen seikka pidätti häntä siellä. Oli mieletöntä olla levoton! Hänen piti toki tottua sellaiseen. Olisi ollut hirveätä olla hänen jarrunaan. Jos näin olisi ollut, niin hän olisi tahtonut — niin — tahtonut pikemminkin, että Miltoun ei olisi tullut koskaan takaisin! Ja Audrey tarttui jälleen kirjaansa ja päätti lukea hänen tuloonsa asti. Mutta heti kun hän istuutui, niin hänen pelkonsa palasi kaksinkertaisena — tuo epävarmuudesta aiheutuva sairaan hirveä tunne siitä, ettei voinut tehdä muuta kuin odottaa siksi, kunnes jokin sellainen, jota hän ei voinut hallita, vapautti hänet. Taikauskoisessa luulossaan, että seisomalla siinä ikkunan ääressä, mistä saattoi nähdä hänen tulevan, pidätti hänen tuloaan, hän meni sänkykamariin. Täältä hän saattoi tarkastella pilviä, jotka liitelivät ilta-auringossa joen yli viinintummina. Pieni tuulenhenkäys värisi talojen välissä, ja hämy hiipi sisään. Hän ei halunnut sytyttää sähkövaloa, kun ei tahtonut myöntää, että oli jo niin myöhä, vaan alkoi muuttaa pukua, vitkastellen siinä mahdollisimman paljon, tuntien heikkoa, salaperäistä lohdutusta siitä, kun koetti saattaa itsensä tuntemaan itsensä suloiselta. Pelkästä pelosta palata vastaanottohuoneeseen ennen hänen tuloaan hän antoi hiustensa hajota, vaikka ne olivat jo mukiinmenevässä kunnossa, ja alkoi harjata niitä. Äkkiä hänet valtasi kauhu koristelemishalunsa johdosta — sievistellessään itseään sillä lailla hänen piti välttämättömästi näyttää kohtalosta julkealta. Pienimmänkin äänen johdosta hän pysähtyi kuulemaan — ollen, hiuksia ja silmiä lukuunottamatta, kiireestä kantapäähän asti valkea kuin narsissi hämärässä, narsissi, joka kallistuu jotakin kedolta tulevaa, heikkoa ääntä kohden. Mutta kaikki nuo pienet äänet taukosivat toisensa jälkeen — tarkoittamatta mitään, ja joka kerta hänen henkensä, joka palasi takaisin huoneen kalpeiden seinien sisäpuolelle, virtasi hänen vitkasteleviin sormiinsa. Tänä tuntina sänkykamarissaan hän eli vuosia. Kun hän jätti sen, oli pimeä.