Kello kävi kymmenettä, kun Miltoun lopulta saapui.
Äänettömänä, mutta kokonaan väristen Audrey kietoutui Miltouniin hallissa. Tämä mielenliikutuksen kiihko, jota mikään ääni ei säestänyt, vaikutti häneen syvästi. Miten hirveän tunteellinen ja herkkä hän oli! Hänellä ei näyttänyt olevan mitään varustusta. Mutta vaikka Miltoun olikin niin kiihtynyt Audreyn liikutuksen johdosta, hän ei ollut vähääkään suuttunut. Sillä hetkellä Audrey oli sen elämän ilmaisumuoto, mihin hänen nyt täytyi tottua — elämän, missä oli rajattomasti hellyyttä, huomioonottoa ja passiivisuutta.
Pitkään aikaan Miltoun ei voinut ryhtyä puhumaan päätöksestään. Audreyn jokainen silmäys ja jokainen hänen ruumiinsa liike näytti pyytävän häntä ylläpitämään hiljaisuutta, mutta Miltounin luonteessa oli peräänantamattomuutta, mikä ei sallinut hänen koskaan poiketa sovitusta päämäärästä.
Kun hän oli lopettanut esityksensä, niin Audrey sanoi vain:
"Miksi me emme voisi rakastaa salaisesti?"
Miltoun tunsi eräänlaisella kauhulla, että oli pakotettu aloittamaan alusta. Hän nousi ja avasi ikkunan. Taivas oli synkkänä joen yläpuolella, oli alkanut tuulla. Levoton mumina ja harvatähtisen yön leveys näytti hyökkäävän hänen kasvoilleen. Hän vetäytyi pois ja nojaten ikkunalautaan loi katseensa Audreyhin. Miten kukkasmaisen miellyttävä hän olikaan! Hänen päänsä läpi välähti muisto lakastuvista kukista, mitkä hän keväällä oli nähnyt Audreyn heittävän tuleen ja samalla kuullut hänen sanovan: "Minä en voi sietää kukkasten kuihtuvan, minä aina tahdon polttaa ne." Hän saattoi nähdä jälleen noiden pehmeiden terälehtien joutuvan raivoisain, räiskyväin kipinäin kynsiin ja hoikkien korsien värisevän, hehkuvan ja hiiltyvän elävän olennon tavoin. Ja hämillään hän aloitti:
"Minä en voi elää valheessa. Mikä oikeus minulla on johtaa, jos en itse osaa totella? Minä en ole ystävämme Courtierin kaltainen, joka uskoo vapauteen. Minulla ei koskaan ole tuota oikeutta eikä saa olla. Vapaus! Mitä on vapaus? Vain ne, jotka mukautuvat auktoriteettiin, voivat vaatia, että muutkin siihen mukautuvat. Ihminen on roisto, jos hän vaatii noudatettavaksi lakeja, joita ei itse noudata. Minä en tahdo olla niitä, joista voidaan sanoa: 'hän voi hallita muita — mutt'ei itseään!'"
"Kukaan ei ole tietävä siitä mitään."
Miltoun kääntyi pois.
"Minä olen", hän sanoi, mutta näki selvästi, että Audrey ei ymmärtänyt häntä. Hänen kasvoillaan oli outo, suljettu katse, ikäänkuin olisi pelästynyt Miltounin sanojen johdosta. Ajatus siitä, että Audrey ei ymmärtänyt, tuotti Miltounille mielipahaa.