Lady Casterleyn poskilta hävisi viimeinenkin väri, hän menetti myöskin kiihtyvästä energiastaan kaiken liian.
"Kerro minulle heti!"
Kuultuaan ne hän ei sanonut mitään, mutta lady Valleys huomasi levottomuudekseen, että hänen silmänsä olivat saaneet vanhoille ominaisen, himmeän kiillon.
"No niin, minkäs neuvon sinä annat?" hän kysyi.
Tässä hiljaisessa, valkeassa huoneessa lady Valleys tunsi itsensä väsyneeksi, kiihtyneeksi ja tavattoman masentuneeksi tämän äänettömän pienen olennon edessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä näyttävän siltä, kuin tappio olisi lähestynyt häntä mustine siipineen. Ja äkillisen hellyydenpuuskan valtaamana tuota haurasta olentoa kohtaan, joka oli synnyttänyt hänet niin kauan sitten, hän mutisi melkein hämmästyneenä:
"Äitikulta!"
"Niin", sanoi lady Casterley ikäänkuin itselleen, "tuo poika kasaa tunteitaan — ne purkautuvat ja vievät hänet mennessään. Ensin hänen intohimonsa, nyt hänen tunteensa. Hänessä on kaksi miestä, mutta toinen niistä tulee nyt saamaan surmansa." Ja kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen hän sanoi:
"Kuulitko hänestä koskaan mitään Oxfordin ajoilta, Gertrude? Hän lankesi kerran, rypi loassa. Sinä et tiedä sitä tietenkään. Sinä et ole koskaan tietänyt hänestä mitään."
Lady Valleys suuttui sen johdosta, että joku muu tunsi hänen poikansa paremmin kuin hän itse, mutta lauhtui jälleen, kun katsahti tuohon pieneen olentoon, ja sanoi huokaisten:
"Entäs sitten?"