Kärsimättömänä, vaikkakin tuntien eräänlaista sääliä, Miltoun tarkasteli lordi Dennisin sieviä liikkeitä, missä vanhat vuodet pateettisesti koettivat tehdä kaikki pienimmätkin asiat tärkeiksi, vaikk'ei muiden, niin ainakin tekijän omasta mielestä. Mikään siitä, mitä hänen enonsa saattoi sanoa, ei voinut painaa enemmän kuin hänen vanhan maalauksellisen olentonsa antama neuvo! Olla syrjästäkatsojana, nähdä kaiken menevän ohitse, antaa miekkansa ruostua tupessaan, kuten tämä vanha toveri oli tehnyt! Miltounista oli erittäin kiusallista esittää, mitä varten oli tullut, mutta koska hän oli antanut sanansa, niin hän jännitti itseään ja alkoi:
"Minä lupasin äidilleni kysyä sinulta jotakin. Minä luulen, että sinä tunnet minun suhteeni!"
Lordi Dennis nyökäytti päätään.
"Niin, minä olen liittänyt elämäni tähän ladyyn. Siitä ei tule mitään häväistysjuttua, mutta minä katson velvollisuudekseni jättää edustajapaikkani ja poliittisen urani. Onko tämä väärin vai oikein sinun mielestäsi?"
Lordi Dennis katseli Miltouniin ääneti. Pieni puna nousi hänen harmaille poskipäilleen. Hän näytti siltä, kuin olisi muistellut menneitä.
"Väärin, luulen", hän sanoi lopulta.
"Miksi, jos saan kysyä?"
"Minulla ei ole iloa tuntea tuota ladyä ja olen sentähden jonkun verran tietämätön, mutta minusta tuntuu, että päätöksesi ei ole hänelle mieluinen."
"Tämä on minusta käsittämätöntä", sanoi Miltoun.
Lordi Dennis vastasi lujasti: