"Te olette rehellinen. Kenen toimesta?"
Miltoun tunsi uudestaan eräänlaisen raivon syntyvän itsessään. Hän tahtoi kerta kaikkiaan surmata tuon punatukkaisen kumouksellisen. Hän vastasi melkein julman ivallisesti:
"Omituista kylläkin, tuon olennon toimesta, jonka mainitsemista te vastustatte — olennon, joka vaikuttaa, käyttäen parhaimpia välikappaleinaan."
"Ylimmäinen pappi! Katsokaapas tuota tyttöä, joka hiipii tuolla ja katsoo meihin. Jos olettaisimme, että vetämättä vyötänne kireämmälle menisitte hänen luokseen, puhuttelisitte häntä ja saisitte hänet kertomaan teille, mitä hän oikeastaan tuntee ja ajattelee, niin saisitte kuulla asioita, jotka hämmästyttäisivät teitä. Pohjaltaan on ihmiskunta loistava. He kohoavat, arvoisa herra, pyrkimysten kautta, jotka ilmenevät heissä kaikissa. Ettekö ole koskaan huomannut, että yleinen mielipide on aina lakia edistyneempi?"
"Ja te", sanoi Miltoun, "olette mies, joka ei ole koskaan enemmistön puolella?"
Menetettyjen asiain puolustaja naurahti.
"Älkäämme olko niin loogillisia", hän vastasi. "Tuuli puhaltaa vielä, eikä elämä ole mikään kokoelma viraston seinälle ripustettuja sääntöjä. Missäs me oikeastaan olemme?"
He olivat pakotetut pysähtymään käytävällä olevan tungoksen vuoksi, Queen's Hallin kohdalla. "Menemmekö sisään, kuulemaan musiikkia ja jäähdyttämään kieliämme?"
Miltoun nyökkäsi ja he menivät sisään. Suuri valaistu halli oli täynnä kansaa lattiasta kattoon asti, heikon, sinertävän huurun sisällä, mikä läksi sadoista pienistä tupakanlehtikääröistä.
Asetuttuaan olkihattuiseen väkijoukkoon Miltoun kuuli kiinteän, ivallisen äänen sanovan takanaan: