"Profanum vulgus! Tulla kuuntelemaan hienointa musiikkia, mitä koskaan on kirjoitettu! Ja tämä on kansaa, jonka te ette usko ollenkaan tietävän mikä sille sopii! Säälittävä näky, eikö totta?"
Hän ei vastannut mitään. Beethovenin seitsemännen symfonian ensimmäiset, hitaat sävelet olivat alkaneet kulkea kukkaspenkkien poikki, ja lukuunottamatta tuon sinertävän huurun jatkuvaa kohoamista, huurun, mikä tuntui sävelten jumalalle suitsutettavalta savulta, kaikki oli tullut kuolon hiljaiseksi, aivan kuin yksi mieli, yksi henki olisi vallannut jokaisen kalpeat kasvot, jotka olivat taipuneet musiikkia kohden, mikä nousi ja laski tuulten huokausten tavoin, mitkä lausuivat tervetulleeksi kuolleista heränneet kauneuden henget.
Kun viimeiset sävelet olivat häipyneet, niin hän kääntyi ja meni ulos.
"Kas niin", sanoi tuo ääni hänen takanaan, "eikö tämä ole osoittanut teille, miten asiat kohoavat ja kasvavat, miten loistava maailma on?"
Miltoun hymyili.
"Se on näyttänyt minulle, miten suloiseksi suuri mies voi tehdä maailman."
Ja äkkiä, ikäänkuin musiikki olisi päästänyt jonkun siteen irti, hänessä pääsi vallalle sanatulva:
"Katsokaapas kansanjoukkoa tällä kadulla, Courtier, joukkoa, joka kaikista maailman joukoista voidaan parhaiten jättää omiin hoteisiinsa, joukkoa, joka on turvassa rutoilta, maanjäristyksiltä, hirmumyrskyiltä, kuivuudelta, kylmän ja kuuman liiallisuuksilta, maailman suurimman ja turvallisimman kaupungin keskuksessa, ja kuitenkin — katsokaapas tuota poliisia! Jos tarkastamme tämän joukon käyttäytymistä, niin huomaamme, että, niin varmalta ja vapaalta kuin se näyttääkin, aina täytyy olla jokin keskeinen voima, mikä pitää sitä koossa. Mistä tämä keskeinen voima saadaan? Joukosta itsestään, te sanotte. Minä vastaan: Ei. Katsokaa taaksepäin inhimillisten valtioiden syntyyn. Aina asiain alusta alkaen paras mies on ollut auktoriteetin tiedoton väline, on ollut johtavan periaatteen, jumalallisen voiman väline, on tuntenut tuon voiman itsessään — aluksi fyysillisenä — käyttänyt sitä ja ottanut johdon käsiinsä, mitä on siitä saakka pitänyt ja mitä hänen täytyy aina pitää. Kaikki teidän vaalitoimituksenne, tuo teidän niinsanottu demokraattinen koneistonne on vain verho tarkastajan silmällä, nälkäisen tyynnytyskeino ja kapinallisen ylpeyden voide. Ne ovat vain pintakoneistoa, ne eivät voi estää parasta miestä pääsemästä johtoon, sillä paras mies on lähinnä jumaluutta, on ensimmäinen, joka saa hänestä tulevat vaikutukset. Minä en puhu perinnöllisyydestä. Parhaan miehen ei tarvitse välttämättömästi syntyä minun luokastani, enkä minä suinkaan luule, että hän useammin ilmestyisi tästä kuin muista luokista."
Hän pysähtyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin.
"Teidän ei tarvitse pelätä", vastasi Courtier, "että pitäisin teitä keskinkertaisena olentona. Te kuulutte toiseen ja minä toiseen päähän — ja olemme molemmat hyvinkin yhtä kaukana kultaisesta keskitiestä. Mutta maailmaa ei hallitse valta eikä pelko, jonka valta aiheuttaa, kuten te luulette, vaan sitä hallitsee rakkaus. Yhteiskunta pysyy koossa ihmisessä asuvan hyväntapaisuuden ja yhteistunteen avulla. Demokraattinen periaate, jota te halveksitte, ei merkitse pohjaltaan mitään muuta. Vapaudessa elävä ihminen pyrkii ylöspäin. Jos niin ei olisi, niin luuletteko, että teidän 'siniset poikanne' voisivat hetkeäkään ylläpitää järjestystä? Ihminen tietää tiedottomasti, mitä hän voi tehdä ja mitä ei menettämättä itsekunnioitustaan. Hän imee sisäänsä tätä tietoa jokaisella henkäyksellä. Lait ja auktoriteetit eivät merkitse kaikkea ja kaiken päämäärää, ne ovat vain mukavuuksia, koneistoja, vesijohtotorvia, valtamaanteitä. Ne eivät ole rakennuksen olemus — ne ovat vain telineitä."