Hän joutui näihin aikoihin keskusteluun isänsä kanssa, keskusteluun, mikä vahvisti sitä vaikutusta, minkä he olivat saaneet toinen toisestaan. Se tapahtui Monkland Courtin kirjastossa, myöhään iltapäivällä, marraskuussa.
Kahdeksan kynttilää, pantuina hoikkiin hopeisiin kynttilänjalkoihin, neljä kummallakin puolella leikkauksilla koristettua liettä, valaisi tätä huonetta, niiden hieno valo tunkeutui vain vähän matkaa tuohon synkkään huoneeseen, minkä seinät ja lattia olivat päällystetyt tummalla tammella ja missä nahan ja kuivuneiden ruusunlehtien katkera haju näytti upottavan kaikki menneisyyden tuoksuun. Suuren tulisijan yläpuolella riippui — tuntemattoman taiteilijan maalaama — kardinaali Caradocin kuva, minkä sileäksi ajetuille kasvoille valo lankesi toiselta sivulta, Caradocin, joka oli kärsinyt uskonsa vuoksi kuudennellatoista vuosisadalla. Askeettisena, kärsivänä, pieni hymy huulilla, silmät syvällä päässä, hän oli siinä kunniapaikallaan, lieden sinertävien liekkien yläpuolella.
Isän ja pojan oli hieman vaikea saada alkuun keskustelua.
Kumpaisestakin tuntui siltä, kuin olisi ollut jonkun toisen henkilön hyvin läheisen sukulaisen läheisyydessä. He olivat itse asiassa nähneet toisiaan perin vähän, ja viimeksi eivät pitkään aikaan.
Lordi Valleys sai sanotuksi ensimmäisen sanan:
"Kas niin, ystäväiseni, mihinkäs sinä nyt aiot oikein ryhtyä? Minä luulen, että sinä voisit saada tämän edustajanpaikan tässä lähellä, jos vain viitsisit yrittää."
Miltoun vastasi tähän: "Kiitän parhaimmin, mutta sellaiseen hommaan minä en nyt aio ryhtyä."
Sikarinsa ohuen savun lävitse lordi Valleys tarkasti edessään olevaa pitkää vartaloa, joka oli painunut syvään vastapäätä olevaan tuoliin.
"Miksi et?" hän kysyi. "Sinä et voi aloittaa liian aikaisin, jollet luule tarvitsevasi kiertää koko maailmaa."
"Pitäisikö minun sitten alkaa, ennenkuin pystyn siihen?"