Lordi Valleys nauroi hieman hämillään.
"Politiikassa ei ole mitään, jota et voisi aikaa voittaen oppia", hän sanoi. "Miten vanha sinä nyt olet?"
"Kaksikymmentäneljä."
"Sinä näytät vanhemmalta."
Pieni juova piirtyi hänen silmiensä väliin, aivan kuin mietinnästä.
Oliko kuvittelua, että pieni hymy kiertyi Miltounin suun ympärille?
"Minä olen omaksunut hullun teorian", kumpusi tuosta suusta, "sen nimittäin, että ensin on tunnettava ehdot. Minä tarvitsen vähintään viisi vuotta siihen."
Lordi Valleys nosti kulmakarvojaan. "Turhaa ajanhukkaa", hän sanoi. "Sinä tietäisit sen ajan kuluttua enemmän, jos menisit parlamenttiin nyt heti. Sinä otat asian liian vakavalta kannalta."
"Epäilemättä."
Runsaaseen minuuttiin ei lordi Valleys vastannut mitään. Hän tunsi olevansa melkein hämillään. Odotettuaan niin kauan, että tämä tunne oli haihtunut, hän lausui: "No niin, ystäväiseni, tee minkä parhaaksesi katsot."
Poliittiset oppivuotensa Miltoun suoritti eräässä kurjassa asutuskeskuksessa, isänsä maatilalla, ja Templen oikeusvirastoissa, tekemällä matkoja Saksaan, Amerikkaan ja Englannin siirtomaihin, ottamalla osaa vaalitoimintaan ja yrittämällä pari kertaa turhaan vallata edustajanpaikkaa, minkä piti arvelun mukaan tapahtua ilman periaatteiden muutosta. Hän luki paljon, hitaasti, mutta tunnontarkalla itsepäisyydellä, runoutta, historiaa, filosofisia, uskonnollisia ja yhteiskunnallisia teoksia. Romaaneista, semminkään ulkomaalaisista, hän ei välittänyt. Pyrkien kaikin mokomin laajakatseiseksi ja tasapuoliseksi hän imi itseensä kaikkea, mikä tyydytti hänen luontaisia tarpeitaan, ja hylkäsi tiedottomasti kaiken sen, mikä sopimattomuudellaan saattoi vaaraan hänen oman henkensä liekin. Mitä hän luki, oli itse asiassa omiaan vain vahvistamaan niitä syvempiä vakaumuksia, jotka saivat alkunsa hänen temperamentistaan. Rikkauden ja arvoasteiden tavallisten korukalujen halveksuntaan hänessä yhtyi nöyrä, mutta syvä ja lisääntyvä vakaumus siitä, että pystyi johtamaan ja että oli henkisesti yläpuolella niitä, joiden hyväksi hän halusi toimia. Miltounissa ei ollut tosiaankaan jälkeäkään tavallisesta farisealaisuudesta. Hän oli yksinkertainen ja suora. Mutta hänen silmänsä, hänen liikkeensä, niin, koko mies ilmaisi hänessä olevan jonkin salaisen varmuuden lähteen, jonkun alkulähteen, mihin mitkään hämmentävät väreet eivät voineet tunkeutua. Häneltä ei suinkaan puuttunut kykyä nähdä elämän naurettavia puolia, mutta häneltä puuttui kyky katsoa sisäänpäin ja nähdä jotakin siitä naurettavasta, mikä on meissä itsessämme. Miltoun näki maailman ja kaiken, mitä siinä sijaitsi, spiraalinmuotoisena, vaikkapa ne todellisuudessa olisivatkin olleet ympyröitä. Hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän sitä, että maailmankaikkeus oli yhtä hyvin kokoonpantu näistä kahdesta symbolista, joiden sovituskohtaa ei olla vielä keksitty.