Barbara tunsi sydämessään aivan kuin kuminauhan paukahduksen, nauhan, joka on päästetty irti jännityksestään. Hän kumartui silittämään tuota vanhaa koiraa, mikä haisteli hänen kenkiään. Tuo nainen sanoi:

"Enkä minä tietenkään voi antaa hänen osoitettaan, sillä hän on lähtenyt ulkomaille."

Mutisten jotakin, tietämättä mitä, Barbara riensi auringonpaisteeseen. Oliko hän iloinen? Oliko hän surullinen? Kadun kulmassa hän kääntyi ympäri ja katsahti taakseen. Nuo kaksi päätä, naisen ja koiran, näkyivät siellä vielä, työntyneinä ovesta esiin.

Hänet valtasi hirveä halu nauraa, mitä seurasi hirveä halu itkeä.

XXVI LUKU.

Länsituuli, jonka mumina oli edellisenä yönä saatellut Courtieria ja Miltounia, toi tullessaan jokea pitkin syksyn ensi tunnelman. Hitaan hiipivinä ja pehmeän harmaina pilvet näyttivät koettavan pimittää aurinkoa, mikä paistoi vain katkonaisesti tänä aikaisena aamuna. Kun Audrey Noel pukeutui, niin auringonsäteet tanssivat toivottomasti vaalealla seinällä, pienten harhailevien sielujen tavoin, sääskien suristessa iloisesti, jättämättä ilmaan mitään jälkiä. Takaikkunan tummien uutimien rakojen läpi muutamia tupruavia valokuituja tunkeutui hänen peilinsä selkään. Kokoonpantuina värisevistä, harmaista spiraaleista, jotka olivat niin paksuja, että Audreyn käsi hämmästyi, kun ei onnistunut tarttumaan niihin, ne tuottivat hetken huvia onnettomalle sydämelle. Sillä miten hän olisi voinut olla onnellinen, hänen rakkaansa kun oli ollut poissa kolmekymmentä tuntia eikä hän ollut voittanut hänen viime suudelmiensa tuottamaa tuhonomaista tunnetta, mikä oli hänet vallannut, kun sai kuulla Miltounin päätöksen jättää edustajapaikkansa. Hänen, Audreyn, katse oli ollut syvempi, hänen vaistolleen oli kohtalo tuonut sanan.

Olla jarruna, hänen hyödyllisyytensä hävittäjänä, olla olematta apuna, mutta sen sijaan kammitsana, olla olematta inspiroivana taivaana, mutta sen sijaan pilvenä! Ja epäilyksen vuoksi, jota hän, Audrey, ei voinut ymmärtää! Hän ei ollut vihoissaan tuon käsittämättömän epäilyn vuoksi, mutta hänen fatalisminsa ja hänen myötätuntonsa oli seurannut sitä Miltounin tulevaisuuteen. Kun asiat nyt olivat tällä kannalla, niin ei voinut kestää kauan, ennenkuin Miltoun tuntisi, että Audreyn rakkaus häiritsi häntä. Ja vaikkapa hän sitten vielä kaipaisikin häntä, Audreytä, niin hän kaipaisi häntä vain ruumiillaan. Ja jos Miltoun tämän epäilyn vuoksi saattoi jättää uransa, niin hän saattoi myöskin elää Audryn kanssa rakkautensa haihduttuakin! Tätä ajatusta hän ei voinut kestää. Se pisti hänen keskushermoonsa. Ja kuitenkaan ei elämä saattanut olla niin raaka, että olisi voinut valmistaa hänelle sellaisen onnen tarkoituksella riistää sen häneltä! Varmastikaan hänen rakkautensa ei ollut vain yhtä päivää varten, eikä Miltounin rakkaus mikään syleily, mikä loppui siihen!

Tänä aamuna epätoivonsa vahvistamana hän myönsi itsensä kauniiksi. Miltounin tuli, hänen täytyi kaivata häntä enemmän kuin tuota toista elämää, jota ajatellessa Audreyn kasvot synkkenivät. Tuo toinen elämä oli niin ankara ja niin kaukana hänestä, Audreystä! Niin rakkautta vailla, niin muodollinen, ja kuitenkin — hänelle, Miltounille, niin todellinen, niin toivottoman ja kirotun todellinen! Jos hänen täytyi tosiaankin luopua urastaan, niin sitten tuli heidän yhteiselämänsä varmastikin miellyttämään häntä, Miltounia — elämä yksinkertaisten ja suloisten asiain keskellä, kaikkialla maailmassa, musiikkeineen ja tauluineen, kukkineen ja luontoineen, ystävineen, jotka kävivät heitä katsomassa heidän itsensä vuoksi, elämä, missä oltiin ystävällisiä kaikkia kohtaan, autettiin köyhiä ja onnettomia ja rakastettiin! Mutta Miltoun ei kaivannut sellaista elämää! Mitä hyödytti luulotella sitä? Oli oikein ja luonnollista, että hän tahtoi käyttää valtaansa! Johtaa ja palvella! Hän, Audrey, ei tahtonut häntä muunlaiseksi. Näissä ajatuksissaan hän kiersi ja kääri tummaa tukkaansa ja hautasi sydämensä pitsipeitteen alle. Hän huomasi myöskin ominaisella huolellisuudellaan kaksi kuihtuvaa kukkaa maljakossa, mikä oli pöydällä, ja poistettuaan ne hän tyhjensi maljan ja täytti sen uudestaan vedellä.

Ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, auringonsäteet olivat tauonneet tanssimasta ja harmaat valokuidut olivat kadonneet. Syystaivas oli päässyt oikeuksiinsa. Mennessään hallissa olevan peilin ohi, mikä oli aina kohdellut häntä karkeasti, hänellä ei ollut rohkeutta katsahtaa siihen. Sitten äkkiä naisen usko oman viehätyksensä voimaan tuli hänen avukseen. Hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi — varmastikin Miltounin täytyi rakastaa häntä enemmän kuin omaatuntoaan! Mutta tämä luottamus oli hyvin arka ja valmis häviämään ensi vastuksen sattuessa. Vieläpä tuo ystävällinen, tuoreposkinen palvelustyttökin näytti tänä aamuna katsovan häntä säälien, ja kaikki hänen muotoaistinsa, joka sai hänet välttämään kaikkea, mikä saattoi häiritä tai haavoittaa muita, tai saada jonkun pitämään häntä säälittävänä, heräsi hänessä heti. Hän tuli yhä varovaisemmaksi ilmaisemaan jotakin, itselleenkin. Siten hän kulutti aamupäivän, toimittaen koneellisesti kaikki pienet askareensa. Ylitsevuotava halu seurasi häntä koko ajan, halu viedä hänet mukanaan pois Englannista, halu nähdä, saattoivatko ne tuhannet kauneudet, jotka hän saattoi näyttää hänelle, Miltounille, sytyttää hänessä rakkauden niitä asioita kohtaan, joita hän rakasti. Tyttönä hän oli viettänyt melkein kolme vuotta ulkomailla. Eikä Eustace ollut koskaan ollut Italiassa eikä hänen rakastamissaan vuoristolaaksoissa! Sitten hänen Templessä olevien huoneittensa muisto kosketti tätä näkyä ja ruhjoi sen. Mikään Tizianin taulu tai alppiruusu ei voinut huumata noiden kirjojen, noiden paperien ja tuon suuren kartan rakastajaa. Ja nahanhaju tuli hänen sieraimiinsa niin vahvana, kuin hän olisi ollut äänettömästi askartelemassa hoitaen sairasta Miltounia. Sitten hänen lävitseen kävi taas lämmin, ihmeellinen tunne, minkä vallassa hän oli ollut noina kalliina päivinä — tunne, joka salaa tiesi saavuttavansa voittonsa ja täydellistymisensä, tuo suloinen tunne siitä, että uhrasi koko aikansa, kaikki ajatuksensa, tunne siitä, että odotti tuota jumalaista, peruuttamatonta hetkeä, jolloin lopultakin saattoi antaa itsensä ja olla hänen. Hän muisti myöskin, miten väsynyt, miten sanomattoman väsynyt hän oli ollut ja miten hän oli hymyillyt koko ajan sisäistä hymyä sen johdosta, että oli ollut väsynyt hänen vuokseen.

Ovikellon ääni sai hänet säikähtämään. Miltoun oli sähköttänyt tulevansa iltapäivällä! Hän päätti olla näyttämättä mitään hämmennyksestään ja veti syvään henkeään, odottaen hänen suudelmiaan.