Satuin istumaan puistossa äsken juuri ja tahdon toivottaa teille kaikkea onnea, ennenkuin lähden. Se, että olen tuntenut teidät, on tuottanut minulle mitä suurinta huvia. Koskaan en tule ajattelemaan teitä tuntematta ylpeyttä, en liioin ole muisteleva teitä uskomatta, että elämä on hyvä. Jos olen taipuvainen näkemään asiat synkässä valossa, niin olen muistava, että te hengitätte tätä samaa kuolevaisten ilmaa. Ja kauneudelle ja ilolle minä kohotan hattuani suuremmalla kunnioituksella, kun kerran minun oli sallittu kävellä ja puhella kanssanne. Ja niin, hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon.
Teidän uskollisin palvelijanne
Charles Courtier.
Hänen poskiaan poltti, huokauksia pääsi hänen huuliltaan. Hän luki kirjeen uudestaan, mutta ei voinut nähdä mitään sumulta sen loppupäässä. Jos tuossa kirjeessä olisi ollut yksikin moitesana tai edes tyytymättömyyttä! Hän ei voinut antaa hänen mennä tuolla lailla, ilman hyvästiä, ilman mitään selitystä. Hän, Courtier, ei saanut pitää häntä kylmänä keikailijana, joka oli käyttänyt häntä huvinaan muutamia viikkoja. Hän tahtoi selittää hänelle kaikin mokomin, ettei ollut sellainen. Hän tahtoi saada hänet ymmärtämään, ettei ollut sellainen, minä Courtier häntä piti — että jokin hänessä kaipasi häntä — kaipasi — —! Hänen mielensä oli hämmentynyt. "Mitä se oli?" hän ajatteli: "Mitä minä tein?" Ja kipeänä omasta tuskastaan hän kiersi kirjeen, pisti sen hansikkaaseensa ja riensi ulos. Hän käveli nopeasti Piccadillylle ja kulki Green Parkin poikki. Siellä hän sivuutti lordi Malvezinin ja erään ystävän, jotka vaelsivat Hyde Park Corneria kohden, ja nyökäytti heille hieman päätään. Noiden kahden säännöllisen ja hyvinhoidetun olennon levollisuus kiusasi häntä nyt. Hän tahtoi juosta, lentää tuohon kohtaukseen, jonka piti poistaa häneltä ne ilkeät tunteet, jotka Courtierilla ilmeisesti oli hänestä, Barbara Caradocista, muka tavallisesta lumoojasta, petturista ja koketista! Ja tuo kirje — sisältämättä tavuakaan nuhdetta! Hänen poskiaan poltti niin, ettei voinut olla koettamatta kätkeä niitä ohikulkevilta ihmisiltä.
Tultuaan lähemmäksi Courtierin asuntoa hän kulki hitaammin, pakottaen itsensä ajattelemaan, mitä hänen piti tehdä ja mitä hänen piti saada hänet tekemään! Mutta hän jatkoi päättävästi kulkuaan. Hän ei tahtonut perääntyä — tuli mitä tuli! Hänen sydämensä jyskytti, näytti pysähtyvän, jyskytti taas. Hän puri yhteen hampaitaan, ja hänessä heräsi toivoton ilomielisyys. Tämä oli seikkailua! Sitten hänet valtasi sama tunne kuin tuolla katolla. Koko asia oli omituista, naurettavaa! Hän pysähtyi ja veti kirjeen esiin hansikkaastaan. Se saattoi olla naurettavaa, mutta hänen piti se tehdä, ja sulkien huulensa tiukasti hän jatkoi matkaansa. Ajatuksissaan hän jo seisoi hänen edessään, silmät suljettuina, odottaen, sydämen jyskiessä lujasti, sitä, mitä oli tunteva, kun Courtierin suu oli puhunut ja kenties koskettanut hänen kasvojaan tai kättään. Ja hän näki itsensä ikäänkuin kangastuksessa, silmäluomet alhaalla, huulet hieman raollaan, kädet avuttomina sivuilla. Käsittämättömästä syystä hänen vartalonsa kuitenkin oli näkymätön. Sitten hän huomasi tulleensa Courtierin ovelle.
Hän soitti ovikelloa rauhallisesti, mutta sen sijaan että olisi antanut kätensä vaipua, hän painoi kasvojaan vasten sitä pientä paljasta paikkaa, minkä hansikas oli jättänyt auki, nähdäkseen, polttiko hänen poskiaan tosiaankin sillä lailla.
Jokin näkymätön voima avasi oven ja saattoi näkyviin käytävän ja portaat, joita peitti punainen matto, ja portaitten juurella makaavan vanhan, takkuisen, vaaleanruskean koiran, joka oli täynnänsä kirppuja ja suruja. Barbara joutui järjettömän kauhun valtaan, hänen ruumiinsa jäykistyi, mutta hänen henkensä alkoi lentää takaisin Green Parkin poikki Valleys Housen halliin. Sitten hän näki tulevan itseään vastaan nuorenpuoleisen naisen, esiliina vyöllä, silmissä lempeä, punastunut katse. "Asuuko mr Courtier täällä?"
"Kyllä, neiti." Tuon nuoren naisen hampaat olivat harvalukuiset ja mustat, ja Barbara saattoi vain seisoa siinä sanomatta mitään, aivan kuin hänen ruumiinsa olisi jäänyt oman onnensa nojaan auringonpaisteen ja hämärän, punaisen käytävän välille, mikä johti — minne?
Tuo nainen puhui jälleen:
"Olen pahoillani, jos tahdoitte häntä tavata, neiti, sillä hän on mennyt."