Kunnioittaa surua! Niin, tämä harmaa vieraissakävijä saattoi sen tehdä tuulen tavoin, joka kulkee vedenpinnan yli, tuulen tavoin, joka koskettaa ruusua, mutta tunkeutua sydämeen ja ymmärtää sen suruja, sitä tuo vanha nainen ei voinut! Yhtä hyödytöntä oli koettaa saada ilmi pääskysten kiertoliikkeiden tarkoitusta tai pyrkiä maljassa olevien liljojen hennon tuoksun lähteille! Miten hän olisi tietänyt, mitä liikkui Audreyn sisällä — tuo vanha nainen, jonka veri oli kylmennyt? Ja Audreystä tuntui siltä, kuin olisi katsellut jotakin, joka heitteli häntä sen kuorilla, jonka hänen oma henkensä oli jo kauan sitten syönyt. Hän halusi nousta ja tarttua tuohon kylmään hämähäkinkäteen, nostaa sen sydämelleen ja sanoa: "Tunnustelkaapas tätä ja vaietkaa!"
Mutta, oli miten oli, hän ei menettänyt omituista myötätuntoaan noiden valkeiden, teräväpiirteisten kasvojen omistajaa kohtaan. Ei ollut hänen vierailijansa virhe, että hän oli tullut! Jälleen lady Casterley puhui.
"Nyt on vielä aikaa. Jos te ette lopeta sitä nyt heti, niin asia tulee teille myöhemmin vaikeammaksi Hän ei tule muuttamaan mieltään. Jos te saatatte hänet jättämään uransa, niin se tulee vain vaikuttamaan teihin takaisin. Minä voin odottaa teiltä vain vihaa sen johdosta, että puhun teille tällä lailla, mutta uskokaa minua, ajan oloon tämä on kääntyvä yhtä hyvin teidän kuin hänenkin parhaakseen."
Mrs Noelin valtasi ivallisen raivon voimakas sydämenjyskytys, kun hän kuunteli tätä puhetta. Hänenkin parhaakseen! Ruumiin parhaaksi, joka on juuri hengittänyt viime henkäyksensä, kukkasen parhaaksi, joka on paraikaa kantapään alla, vanhan koiran parhaaksi, jonka isäntä jättää viimeistä kertaa! Vähitellen lyijynraskas paino pysäytti hänen sydämensä värinän. Jos hän ei tehnyt siitä loppua heti kohta! Nuo sanat, jotka olivat lausumattomina olleet niin kauan hänen rinnassaan, olivat nyt tulleet sanotuiksi. Niin, jos hän ei sitä tehnyt, niin hänellä ei tullut koskaan olemaan hetkenkään rauhaa, tuntiessaan, että pakotti Miltounin kuolemaan eläessään ja hävitti oman rakkautensa ja ylpeytensä! Ja toinen oli nyt antanut hänelle kannukset! Ajatus, että joku toinen — tuo ankaran maailman ankara nainen — oli pukenut sanoiksi sen, mikä oli vaivannut hänen rakkauttaan ja ylpeyttään niiden aikakausien läpi, jotka olivat kuluneet siitä, kun Miltoun oli puhunut hänelle päätöksestään, ajatus, että joku muu oli sanonut hänelle sen, minkä hänen sydämensä oli jo niin kauan tietänyt olevansa pakotettu tekemään — tämä pisti häntä veitsen tavoin! Tätä hän ei mitenkään voinut kestää!
Hän nousi ylös ja sanoi:
"Jättäkää minut nyt, olkaa hyvä! Minulla on niin paljon toimitettavaa, ennenkuin lähden."
Eräänlaisella ilolla hän näki noiden vanhojen kasvojen hämmästyvän, eräänlaisella ilolla hän pani merkille, miten vapisevat kädet kohottivat niiden omistajan tuolista, ja kuuli änkyttävän äänen sanovan: "Te lähdette? Ennenkuin — ennenkuin hän tulee? Te — te ette tahdo enää nähdä häntä?" Eräänlaisella nautinnolla hän pani merkille, miten lady Casterley ei tietänyt, tuliko hänen kiittää vai siunata vai hiipiä pois sanomatta mitään. Eräänlaisella nautinnolla hän pani merkille, miten veri nousi noihin kalpeihin kasvoihin ja miten kuihtuneet huulet puristuivat toisiaan vastaan. Sitten, tuskin kuiskaten: "Kiitän teitä, rakkaani!" lady Casterley kääntyi, kestämättä enempää katsetta tai ääntä. Mrs Noel meni ikkunan luokse, painoi otsansa ruutua vasten ja koetti olla mitään ajattelematta. Hän kuuli rattaanpyörän äänen — lady Casterley oli mennyt. Ja sitten hän huomasi sen, mikä on jokaisesta naisesta tai miehestä hirveintä tietää, sen, ettei voinut itkeä!
Tänä elämänsä katkerimpana ja tyhjimpänä hetkenä hän tunsi itsensä oudon tyyneksi, nähden selvästi, tarkasti, mitä hänen tuli tehdä ja minne mennä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä äkkiä, tai se jäi kokonaan tekemättä! Äkkiä ja ilman melua! Hän pani kasaan muutamia tavaroita, lähetti palvelustyttönsä hakemaan ajuria ja istui kirjoittamaan kirjettä.
Hänen ei pitänyt tehdä tai sanoa mitään, mikä saattoi kiihdyttää Miltounia ja saattaa hänet jälleen sairaaksi. Se sai olla tyyni ja järkevä, tuo kirje! Olisi ollut helppo kirjoittaa hänelle ja sanoa, minne meni, kirjoittaa kirje, joka olisi saanut hänet, Miltounin, tulemaan lentäen perässä. Mutta kirjoittaa tyyni, järkevä kirje, mikä tuli saamaan hänet odottamaan ja ajattelemaan, ilman että koskaan tuli tapaamaan häntä! Tämä ajatus mursi hänen sydämensä.
Kun hän oli lopettanut ja sulkenut kirjeen, niin hän istui liikkumattomana, kädet ja aivot jähmeinä, koettaen käsittää, mitä oli lähinnä tehtävä. Mennä, ja siinä oli kaikki!