Hänen matkalaukkunsa olivat jo alhaalla. Hän valitsi pienen hatun, mistä eniten piti, ja veti sen päälle paksuimman harsonsa. Heitettyään sitten matkatakin harteilleen ja vedettyään hansikkaat käteensä hän katsahti pitkään peiliin, ja huomattuaan, että mikään ei voinut enää pidättää häntä lähtemästä, hän tarttui pukukoteloonsa ja läksi alas.
Virran partaalla itki eräs lapsi, ja tuo kirkuva, kiihkeä, kyyneltulvan katkoma ääni sai hänet peittämään huulensa, ikäänkuin olisi kuullut oman sielunsa sitä tietä kaikkoavan.
Hän nojasi ulos vaunuista sanoakseen palvelustytölle:
"Menkää ja lohduttakaa tuota itkevää, Ella."
Vasta kun hän oli päässyt vaunuun, turvaan kaikilta katseilta, hän puhkesi toivottomaan itkuun. Ikkunain ohi kiitävä vaalea savu ei ollut haihtuvampaa kuin hänen ilonsa oli ollut. Sillä hänellä ei ollut mitään harhaluuloja — kaikki oli ohitse! Kaiken kaikkiaan sitä ei ollut kestänyt — vuottakaan! Mutta tällä hetkelläkään hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut olla ilman rakkauttaan, mikä nyt oli mennyt hautaan, kuten kuollut lapsi, joka nyt ei koskaan enää tullut koskettamaan kaipaavilla sormillaan hänen rintaansa.
XXVII LUKU.
Palattuaan Courtierin asunnosta ja saavuttuaan Valleys Houseen
Barbara sai vastaanottaa kutsun heti lady Casterleyn luokse.
Kun hän saapui Ravenshamiin, hän tapasi isoäitinsä ja lordi Dennisin valkeassa huoneessa. Nämä seisoivat erään korkean ikkunan luona ja ilmeisesti tarkastelivat näköalaa. Barbaran lähestyessä he kääntyivät, mutta kumpainenkaan ei puhunut mitään eikä nyökäyttänyt päätään. Kun Barbara ei ollut nähnyt Dennis-enoa sitten Miltounin sairastumisen, niin hänestä tuntui oudolta sellainen kohtelu. Hän asettui myöskin ikkunan ääreen hiljakseen. Hyvin suuri ampiainen kiipesi pitkin ruutua, luiskahti sitten suristen alas.
Lady Casterley puhui äkisti:
"Tapa tuo elävä!"