Tuo kesyttämätön, pikkuinen olento vavahti silminnähtävästi, kenties ensi kertaa elämässään. Lordi Dennis vei Barbaran mennessään, mutta kuiskasi hänelle ovella:
"Seiso tässä hiljaa, Babs, minä en siedä tuota katsetta."
Huomaamatta Barbara jäi siihen.
Nuo kaksi matalaa ja toisilleen niin kaukaista ääntä tässä pitkässä, valkeassa huoneessa saattoi erottaa kammottavan selvästi, mielenliikutus kun tarjosi jokaiselle sanalle yliluonnollisen kyvyn tunkeutua kaiken läpi. Tytön kiihtyneissä silmissä puhujain jokainen liike oli kohtalokkaan täsmällinen, kuten niiden pienten olentojen, jotka hän kerran oli nähnyt nukkenäyttelyssä Pariisissa. Hän saattoi kuulla Miltounin syyttävän isoäitiään hirveän kuivilla ja katkerilla sanoilla. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes hän, nähtyään, että nämä eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, oli saapunut entiselle paikalleen ikkunan vieressä.
Lady Casterley puhui:
"Minä en jaksanut nähdä sinun menevän perikatoon omien silmieni edessä, Eustace. Minä tein sen, mitä tein, ankaran harkinnan jälkeen. Minä tein parhaani sinun hyväksesi."
Barbara näki peloittavan hymyn muuttavan Miltounin kasvot — hymyn, joka uhmasi vihalla kiduttajaansa. Lady Casterley jatkoi:
"Niin, siinä sinä seisot ja näytät pirulta. Vihaa minua, jos tahdot, mutta älä petä meitä voivottelemalla ja hourailemalla siksi, ettet saa kuuta. Pukeudu sotisopaasi ja lähde taisteluun. Älä näyttele pelkuria, rakkaani!"
Miltounin vastaus vaikutti piiskaniskun tavoin.
"Jumaliste! Vaiti!"