"Me olimme tietenkin siellä kaikki, ja tulemme takaisin huomenna. Geoffrey on aivan masentunut. Asiat eivät voi olla entisellään ilman Babsia. Minä olen pitänyt Eustacea hyvin huolellisesti silmällä ja luulen tosiaankin, että hän on onnellisesti suoriutunut tuosta asiastaan. Hän esiintyy nykyään erittäin hyvin parlamentissa. Geoffrey sanoo, että hänen köyhäinhoitolakia kosketteleva puheensa oli väkisinkin paras."
Lady Casterley antoi kirjettä pitelevän käden vaipua: Onnellisesti? Niin, Miltoun oli suoriutunut onnellisesti! Hän oli tehnyt oikein — niinkuin piti tehdäkin! Ja aikaa voittaen hän tulisi olemaan onnellinen! Hän tulisi nyt nousemaan haluamalleen huipulle, josta hän, lady Casterley, oli uneksinut hänen puolestaan aina siitä saakka, kun hän oli pikkuinen poika, aina siitä saakka, kun hänen pieni, ohut kätensä oli ollut hänen kädessään heidän kulkiessaan kukkain tai huonekalujen keskellä. Mutta kun hän seisoi siinä — rutistellen kirjettään, vaaleanharmaana, kuten pieni, päättäväinen henki, hoikkien kukkiensa keskellä, jotka täyttivät tuoksullaan tuon suuren lasihuoneen — niin varjoja kiiti hänen kasvojensa poikki. Oliko se pakenevaa keskipäivän aurinkoa? Vai oliko se jotakin tuon vanhan kreikkalaisen lauseen — "luonne on kohtalo" — kimmaltelevaa tajuamista, jotakin äkillistä tuon yleisen totuuden tunnetta, että kaikki ovat sidottuja omaan luonteeseensa ja että se, mitä ihminen kaikkein hartaimmin toivoo, tulee hänet lopulta orjuuttamaan?