Talo oli kokonaan pimeä, mutta monet hoikat, valkeat kukat, maasta nousevan kirkkaan huurun tavoin, kietoutuivat ilmaan kukkalavojen yläpuolella. Nojaten puuta vasten Miltoun jättäytyi muistojen valtaan.
Hiljaisista oksista, jotka riippuivat hänen synkän muotonsa ympärillä, pieni uninen lintu päästi heikon liverryksen, siili tai joku muu pieni yöeläin kahisteli tiehensä läheisessä ruohostossa, ja perhonen lensi ohi, etsien kynttilänvaloaan. Jokin Miltounin sydämessä sai siivet ja etsi hänen rakkautensa sammuneen kynttilän lämmintä ja valoa. Sitten hän kuuli hiljaisuudessa äänen, tuntui siltä, kuin pitkän ruohon läpi olisi laahattu oksaa. Tuo ääni tuntui milloin heikommalta ja heikommalta, milloin selvemmältä ja selvemmältä, milloin taas heikommalta, mutta hän ei voinut nähdä mitään, mistä tuo ääni sai alkunsa. Ja hänet valtasi tunne siitä, että jokin näkymätön oli hänen lähellään, niin että hänen tukkansa nousi pystyyn. Jospa Jumala olisi sytyttänyt kuun ja tähdet ja antanut hänen nähdä! Jospa Jumala olisi lopettanut tämän yön odotuksen, antanut kalpean hohteen valua tähän puutarhaan ja kalpean hohteen hänen sydämeensä! Mutta yö pysyi pimeänä, eikä tuo levoton ääni tauonnut. Miltounin valtasi kammottava ajatus, että se läksi hänen omasta sydämestään, joka koetti tuntea itsensä jälleen lämpimäksi. Hän sulki silmänsä ja tiesi heti kohta, että se ei lähtenyt hänen sydämestään, vaan jostakin ulkonaisesta, lohduttomasta olennosta. Ojentaen kätensä hän liikkui tuota ääntä kohden saadakseen sen kiinni. Kun hän saapui ristikkoaidalle, niin se taukosi. Ja hän näki liekin syttyvän ja kalpean, leveän valojuovan valaisevan ruohoa.
Oivallettuaan, että Audrey oli siellä sisällä, hän läähätti. Hänen kyntensä käyristyivät ja särkyivät hänen tietämättään rautaista ristikkoaitaa vastaan. Nyt ei ollut, kuten tuona yönä, jolloin punaiset kukat Audreyn ikkunakomerossa olivat löyhytelleet tuoksuaan häntä kohden, nyt ei ollut intohimon pelkkää ylitsevuotavaa syöksyä. Syvempi ja hirveämpi oli hänessä rakkauden kaipuu — mikä näytti siltä, kuin ei koskaan enää heräisi, vaan lepäisi kuolleena noiden synkkien oksien alla olevassa synkässä ruohossa. Ja jos se olisi päässyt voitolle — mitä sitten? Hän vetäytyi takaisin puun alle.
Hän saattoi nähdä pienten, valkeiden perhosten liitävän lampun valossa, hän saattoi nähdä aivan selvästi valkeat kukat ja kalpean kukkasvartion vartioivan toisia nukkuvia, ja hän seisoi ajattelematta mitään, tuntien enää tuskin mitään, huumautuneena ja taistelun rusentamana. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat hunajaisen kasteen tahmentamat, kasteen, joka hitaasti, näkymättömästi tippui lehmuksesta. Hän kumartui alas ja tunnusteli ruohoa. Ja äkkiä hän tuli vakuutetuksi Audreyn läsnäolosta. Niin, hän oli siellä — ulkona verannalla! Hän saattoi erottaa hänen vaalean vartalonsa kiireestä kantapäähän saakka, ja kun ei oivaltanut, että Audrey ei saattanut nähdä häntä, hän odotti hänen sanovan jotakin; mutta mitään ääntä ei kuulunut, mitään liikettä ei näkynyt, vaan Audrey kääntyi takaisin taloon. Miltoun juoksi ristikkoaitaa kohden. Mutta tiellä hän pysähtyi vielä kerran — kykenemättä ajattelemaan, kykenemättä tuntemaan mitään, ikäänkuin oman itsensä hylkäämällä. Ja äkkiä hän tapasi kätensä suultaan, ikäänkuin siinä olisi ollut hänen sydämestään päässyttä, hyytynyttä verta.
Pitäen yhä kättään suullaan ja hilliten askeltensa ääntä ruohossa hän hiipi pois.
XXX LUKU.
Ravenshamin suuressa lasihuoneessa seisoi lady Casterley lähellä muutamia japanilaisia liljoja, kirje kädessä. Hänen kasvonsa olivat hyvin valkeat, sillä influenssan jälkeen hänen sallittiin tänään olla ensi kertaa jalkeilla. Liioin ei siinä kädessä, jolla hän piteli tuota kirjettä, ollut tavallista vankkuutta. Hän luki:
Monkland Court.
Vain joku rivi, rakkaani, ennen postin menoa, mainitakseni sinulle, että Babs on lähtenyt onnellisesti. Lapsi näytti suloiselta. Hän lähetti sinulle rakkaat terveisensä ja jonkun hullun sanoman — että olisit iloinen kuullessasi, että hän on täydessä turvassa, molemmat jalat lujasti maassa.
Pieni, julma hymy väreili lady Casterleyn huulilla. Niin, tosiaankin, oli jo aikakin! Lapsi oli ollut hyvin lähellä jyrkänteen reunaa! Vallan vähällä tehdä romanttisen hullutuksen! Tuo kaikki oli onnellisesti ohi! Ja kohottaen uudestaan kirjettä hän jatkoi lukuaan: