Mutta hänen iloinen mielialansa oli hävinnyt. Vieläpä ratsukin näytti astuvan epätasaisesti, siitä huolimatta, että asteli takaisin talliin päin, mikä siitä tuntui aina mielenkiintoiselta kymmenen minuutin poissaolon jälkeen.
Mrs Noel ei ollut muuttunut, paitsi että hänen silmänsä näyttivät tummemmilta. Jos hän olisi osoittanut pienintäkin itsesäälin merkkiä, niin Barbara ei olisi ollenkaan tuntenut itseään niin murheelliseksi ja lamaantuneeksi kuin nyt. Jätettyään tallin hän huomasi, että tuuli ajoi suurta, valkeanhohtavaa pilveä. "Eikö sittenkään tule kaunista säätä!" hän ajatteli.
Astuttuaan sisään vanhojen, niin sanottujen salaportaiden kautta, jotka veivät suoraan kirjastoon, hänen piti kulkea tuon suuren, synkän huoneen läpi. Siellä hän näki Miltounin istumassa nojatuolissa vastapäätä liettä, kirja polvella, mitä hän ei kuitenkaan lukenut, katsellen vain vanhan kardinaalin kuvaa. Hän riensi eteenpäin varpaillaan, henkeään pidätellen, peläten häiritsevänsä tuota omituista miestä, tuntien itsensä myöskin syylliseksi uuden tietonsa johdosta, jota ei aikonut ilmaista. Hän oli kerran polttanut sormensa näiden välisessä liekissä eikä halunnut tehdä sitä enää toista kertaa!
Ikkunasta hän näki, että oli alkanut sataa rankasti. Hän pääsi makuuhuoneeseensa kenenkään huomaamatta. Huolimatta ilomielisyydestään nummella tämä hänen tyttöikänsä viime seikkailu ei ollut ollut täysin onnellinen. Hänellä oli entiset tunnelmansa, entiset epäilynsä ja tyytymättömyytensä, jonka hän oli luullut hävinneeksi. Nuo kaksi! Sulkea silmänsä ja olla onnellinen — oliko se mahdollista! Puistoon oli ilmestynyt suuri sateenkaari, niin lähelle, ettei ollut moista ennen nähnyt, ja sen toinen pää laskeutui maahan jossakin lähellä olevalla niityllä. Aurinko paistoi jälleen tuulenviemän kirkkaan sateen läpi. Siniset jalokivet olivat alkaneet koristaa tummia ja vaaleita ja kultaisia pilviä. Outo vaalea valo — kevään henki, mikä kulki ohi tällaisena viimeisenä väkivaltaisena purkauksena — maalasi kaikki puiden lehdet, ja satoja villejä värivivahduksia oli laskeutunut alas, kuten täplikkäät linnut nummelle ja kedoille.
Barbaran valtasi toivottoman kauneuden hetki. Kiitävän viileyden henki lensi suoraan hänen sydämeensä. Hän risti kätensä rinnoilleen koettaakseen pidättää tätä hetkeä. Kaukana jossakin käki kukkui — ja kuolematon kutsu kävi tuulen mukana. Tämän kutsun mukana kaikki kauneus ja värit ja elämän viehätys näytti kiitävän. Jospa hän olisi voinut tarttua siihen ja pitää sitä aina sydämessään, samalla lailla kuin voikukat vangitsevat auringon ja pudonneet sadepisarat orjantappurapensaassa ikkunan alla sulkevat sisäänsä kaiken vaihtelevan valon! Jospa ei olisi mitään kahleita, mitään seiniä, mitään loppua!
Hänen kellonsa löi kymmentä. Tähän aikaan huomisaamuna! Hänen poskiaan alkoi polttaa. Eräästä peilistä hän saattoi nähdä, miten niitä poltti, miten hänen huulensa käyristyivät ivallisesti, miten hänen silmänsä näyttivät oudoilta. Seisoen siinä hän tarkasti kauan itseään, kunnes vähitellen hänen kasvoistaan hävisivät kaikki hämmennyksen merkit ja ne tulivat kiinteiksi ja päättäviksi jälleen. Hän lakkasi tuntemasta sydämessään tuota kiitävää, villiä tunnetta ja sensijaan tunsi itsensä kylmäksi. Vapautuneena omasta itsestään hän tarkasti tyytyväisenä, miten hänen tyyni ja loistava kauneutensa pukeutui siihen sotisopaan, jonka se hetkeksi oli riisunut.
Sinä yönä, päivällisen jälkeen, kun ihmiset olivat jättäneet ruokasalin, Miltoun pujahti omaan tyyssijaansa. Kaikista kirkossa olleista hän näytti vähimmän liikutetulta, mutta oli kuitenkin ollut syvimmin liikutettu. Vaikka häät olivatkin olleet niin hiljaiset ja yksityiset, niin hän oli pannut pahakseen kaiken arvottoman juhlimisen, mikä säesti hänen nuorimman sisarensa lähtöä. Hän olisi tahtonut, että tämä seremonia olisi tapahtunut synkässä, käyttämättä jätetyssä hovin kappelissa, missä nuo kaksi olisivat olleet vain papin kanssa kahden. Täällä, puolipakanallisessa, pienessä maalaiskirkossa, mikä oli kiireesti kukitettu ja missä puolipakanallinen kuoro lauloi raa'asti — kaikki oli pärissyt, ja kaikki vanhentuneet kestit ja kylän puolelta tulleet kunnianosoitukset ja uteliaisuudet olivat saaneet hänet kipeäksi. Vaihtaen hännystakkinsa vanhaan kotitakkiin hän meni ulos nurmelle. Avarassa pimeydessä hän saattoi vapautua kiihtyneisyydestään.
Vaalipäivän jälkeen hän ei ollut ollut kertaakaan Monklandissa.
Mrs Noelin lähdön jälkeen hän ei ollut koskaan jättänyt Lontoota.
Lontooseen ja työhön hän oli haudannut itsensä, Lontoolla ja työllä
hän oli pelastanut itsensä. Hän oli lähtenyt taisteluun.
Kaste ei ollut vielä laskeutunut, ja hän alkoi astella ketojen poikki vievää polkua. Ei ollut kuuta, ei tähtiä, ei tuulta. Karja oli liikkumattomana puiden alla. Huuhkajat eivät huhunneet, yökehrääjät eivät kuhertaneet, turilaat eivät olleet liikkeellä. Virta yksinään oli hereillä rauhallisessa pimeydessä, ja kun Miltoun kulki kiemurtelevaa satakaunojen ja voikukkien reunustamaa polkua pitkin, niin hänet valtasi tunne siitä, että hänen lähellään oli ikuinen odotus. Hänen askeltensa ääni tuntui pyhyydenloukkaukselta. Niin harras oli tämä hiljaisuus, missä miljoonien lehtien ja korsien hyvätuoksuinen pyhä savu kohosi.
Astuttuaan viimeisen porraspuun poikki hän tuli lähelle Audreyn autiota huvilaa, hänen lehmuksensa alle, mikä Courtierin seikkailuyönä oli roikkunut mustansinisenä kuun ympärillä. Siltä puolelta vain ristikkoaita ja jotkut pensaat rajoittivat Audreyn puutarhaa.