Laskeuduttuaan alas hevosen selästä hän heittäytyi selälleen ja unhotti kaiken, taivasta lukuunottamatta. Hänen ruumistaan, jota kannatti lämmin, pehmeä kanerva, kosketti hiljaa tuuli. Hänen henkensä yhtyi tyyneen, aavistamattomaan vapauteen. Yltäkylläisen viehättyneenä hän ei enää tuntenut, oliko iloinen.
Hänen Halinsa yritti pureskella hänen hihojaan ja herätti hänet siten. Hän nousi satulaan ja ratsasti alas. Lähellä kotiaan hän oikaisi niityn poikki, minkä läpi juoksi kaksi pientä puroa, muodostaen suistomaan, mikä oli täynnänsä purppuransinisiä kämmekkäitä ja keltaisia kurjenmiekkoja. Tämän pitkän ja niin moninaisen, kirjavakukkaisen ja -puisen niityn toisesta päästä toiseen kulki kevään viime tunnelma.
Barbaran ja hänen hevosensa vuoksi muutamat ponyt kapsahtivat pystyyn aran uteliaina ja seisoivat turvallisen matkan päässä, turvat epäilevästi ojolla, heilutellen hoikkia häntiään. Ja äkisti jossain korkealla, seuraten omaa musiikkiaan, kaksi käkeä lensi poikki nummen orapihlajia kohden. Tarkastaessaan nuolenmuotoisia lintuja hän huomasi jonkun tulevan itseään kohden pyökkipuiden välistä ja näki äkkiä, että se oli mrs Noel!
Hän ratsasti eteenpäin punastuen. Mitä uskalsi hän sanoa? Saattoiko hän puhua häistään ja ilmaista siten Miltounin läsnäolon? Saattoiko hän ollenkaan avata suutaan herättämättä joitakin tuskallisia tunteita? Sitten kärsimättömänä päättämättömyytensä johdosta hän alkoi:
"Kovin hauskaa nähdä teitä jälleen. Minä en aavistanut teidän olevan täällä."
"Minä tulin Englantiin eilispäivänä, vain katsomaan, miten tavarani pakataan."
"Oh!" mutisi Barbara. "Te tiedätte, mitä minulle tapahtuu, luulen?"
Mrs Noel hymyili, katsahti ylös ja sanoi: "Kuulin sen eilisiltana, kaikkea hauskaa teille!"
Barbara tunsi kurkkuaan ahdistavan.
"Oli niin hauskaa tavata teitä", hän mutisi vielä kerran, "mutta minä luulen, että minun täytyy rientää", ja sanottuaan "hyvästi" hän ratsasti tiehensä.