Vanhan lady Harbingerin kuoleman johdosta, mikä tapahtui seuraavan vuoden helmikuussa, Barbaran avioliitto lordi Harbingerin kanssa lykättiin kesäkuuhun.
Hääpäivän varhaisena aamuna tuntui Monklandin nummen reunoilla vielä runsaasti kevään villiä suloutta.
Barbara oli jo jalkeilla ja puettuna ratsastuspukuun, kun hänen kamarineitsyensä tuli herättämään häntä. Nähdessään Staceyn hämmästyneiden silmien tähystävän hänen saappaisiinsa hän sanoi:
"Mitä nyt, Stacey?"
"Te väsytte."
"Joutavia, minä en mene hirtettäväksi."
Kieltäydyttyään ottamasta ratsaspalvelijaa mukaansa hän läksi ajamaan nummelle, missä oli ollut Courtierin kanssa vuosi sitten. Siellä oli runsaasti maili tasaista, lyhyen, vielä kukkimattoman kanervan peittämää nelistyskenttää. Hän ajoi kiinteästi, ja hänen henkensä ratsasti ikäänkuin hänen edellään, haluten päästä hyyppien ja kuovien keskelle ja tuntea turpeisen maan luiskahtelevan allaan ja tuulen löyhyttelevän vasten hänen kasvojaan sinisen taivaan alla. Hän ajoi kuumaverisellä lempiratsullaan, joka huohottaen ja pärskyen sulasta riemusta oli valmis hyppäämään ulos sileistä nahoistaan, jonka silmien hän saattoi nähdä harhailevan toivossa päästä edes hitusenkin ymmärtämään hänen aikomuksiaan, jonka suusta hän saattoi kuulla kuolainten kalinaa ja jonka oikutkin näyttivät olevan omiaan viemään heitä lähempään kosketukseen toistensa kanssa — hän oli täynnään eräänlaista suloista kärsimättömyyttä kaikkea kohtaan, missä ei ilmennyt samassa määrässä runsasta elinvoimaa.
Päästyään nummen laelle hän pani hevosensa nelistämään. Tuuli löyhytteli hurjasti hänen kasvojaan ja kurkkuaan, hänen jokainen lihaksensa oli jännittynyt ja hänen verensä humisi — tämä oli oikeata liikunnan tuottamaa innostusta!
Hän pysäytti ratsunsa kiviröykkiön luona, mistä hän ja Courtier olivat katselleet ponylaumoja. Se oli nyt vain muistoa, hämärää ja hieman suloista, se oli jonkun erittäin ihanan kevätpäivän muistoa, jolloin puut näyttävät kukkivan meidän silmiemme edessä ja sulassa hillittömyydessään levittävän sitruunantuoksua. Ponyt olivat siellä vieläkin, ja etäämpää näkyi hohtava meri. Hän istui ajattelematta mitään, mutta miten ihanaa oli elää! Kaikki tämä oli niin täyttä ja suloista, oli vapautta ja voimaa! Kaukana lännessä yksinäisen farmin yläpuolella hän saattoi nähdä kahden hiirihaukan suurissa kehissä ajavan otusta. Hän ei kadehtinut niitä — hän oli niin onnellinen, niin onnellinen kuin aamu. Ja hänet valtasi äkkiä totinen, kaikkivoittava halu päästä vuorten huipuille.
"Minun täytyy", hän ajatteli, "yksinkertaisesti minun täytyy!"