Auto hiljensi, ajaja sytytti lyhtynsä, ja hänen naamansa ilmestyi ikkunaan.
"Tässä meidän täytyy pysähtyä, neiti. Minun bentsiinini on lopussa.
Tahdotteko päivällistä, vai ajammeko läpi?"
"Läpi", vastasi Barbara.
Kun he ajoivat tämän pienen kaupungin läpi, mistä ostivat bentsiiniä ja kysyivät tietä, Barbara tunsi itsensä vähemmän onnettomaksi, vieläpä katseli ympärilleen eräänlaisella hartaudella. Kun he olivat lähteneet uudestaan liikkeelle, niin hän ajatteli: Jospa saisin hänet nukkumaan — meri on lohduttava häntä! Mutta Miltounin silmät tuijottivat selki selällään. Barbara oli nukkuvinaan, antaen päänsä painua toiselle puolelle, hengittäen kuuluvasti. Pyörien surinan, auton liitosten natinan, ohikulkevien synkkien puiden, kostean sanajalan tuoksujen, kaikkien näiden piti varmasti auttaa! Ja hän tunsi pian, että Miltoun tosiaankin vaipui uneen — ja sitten — hän itse ei tuntenut enää mitään.
Kun hän heräsi unesta, mihin oli nähnyt Miltounin vaipuvan, niin auto nousi hitaasti jyrkkää rinnettä pitkin, jonka päälle kuu oli kohonnut. Ilma tuoksui vahvalta ja suloiselta, ikäänkuin olisi kuljettu ruohokenttäin poikki.
"Särkät!" ajatteli Barbara. "Minä olen nukkunut."
Äkillisen pelon vallassa hän katsahti Miltouniin. Mutta tämä oli paikoillaan kuten ennenkin, nojaten selkäänsä auton seinää vastaan, tuijottavin silmin, ilman muuta elämisen merkkiä. Ja vielä puoliunisena, kuten suuri, lämmin, syvästä unesta säpsähtänyt lapsi, Barbara tarttui ja kietoutui veljeensä. Oli hirveätä ajatella, että Miltoun oli istunut siinä sillä lailla, sillä aikaa kuin hän, Barbara, oli nukkuessaan lyönyt laimin vartioimisensa. Mutta hänen syleilyynsä ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi Barbara häpeissään ja tuskaisena päästi hänet ja käänsi kasvonsa ulospäin.
Kaksi ohutta, tiheää, tummaa, pitkää, haukansiipien muotoista pilveä oli sattunut yhteen, niin että kuusta ei näkynyt muuta kuin vangittu hohde, mikä muistutti linnun silmää noiden pimeyden nopeiden luutien välissä. Tuo suuri, salaperäinen henki, joka pahanilkisenä hautoi suuria kuunkalpeita ruohokenttiä, näytti odottavan, iskeäkseen ja repiäkseen kynsineen ja ahmiakseen kaiken, mikä tunkeutui noiden vapauden ylätasangoiden villiin yksinäisyyteen. Barbara olisi melkein mielellään kuullut sieltä hiirihaukan vihellystä. Ja hänen unensa muistui hänen mieleensä. Missä olivat hänen siipensä — nuo siivet, jotka olivat hänet unessa kantaneet tähtiin, nuo siivet, jotka eivät koskaan tulleet häntä kohottamaan maasta hänen valveilla ollessaan? Missä olivat myöskin Miltounin siivet? Hän vetäytyi nurkkaansa; kyynel herahti hänen suljettujen silmäluomiensa välistä — toisia seurasi perässä. Niitä tuli nopeammin ja nopeammin. Sitten hän tunsi Miltounin käsivarren ympärillään ja kuuli hänen sanovan: "Älä itke, Babs!" Vaistomaisesti hän laski päänsä Miltounin rintaa vasten ja nyyhkytti katkerasti. Taistellessaan näitä nyyhkytyksiä vastaan hän menetti vähitellen onnettomuudentunteensa — tietäessään, että Miltoun ei tullut koskaan enää tuntemaan itseään niin toivottomaksi kuin juuri oli ollut. Kaikki tämä oli vain pahaa unta, mistä he tulivat pian heräämään! Ja he tulivat olemaan onnellisia, yhtä onnellisia kuin aikaisemmin — ennen viime kuukausia! Ja hän kuiskasi:
"Vain hetkinen, Eusty!"