Peläten hirveästi, että Miltoun vaipuisi jälleen tuohon julmaan äänettömyyteen, Barbara tarttui arasti hänen käteensä.
Ilta pimeni nopeasti, auto kulki suurella nopeudella, jätettyään taakseen Surbitonin huvilat, mäntyjen keskellä ja kanervakenttää pitkin, mikä oli synkkänä haihtuvan valon johdosta.
Miltoun sanoi omituisella, hitaalla äänellä: "Jos minä tahtoisin, niin minun tarvitsisi vain avata tämä ovi ja hypätä. Sinä, joka uskot, että me 'huomenna kuolemme' — saa minut siitä vakuutetuksi, jotta voisin vapauttaa itseni hyppäämällä ulos näistä vaunuista!"
Sitten hän lisäsi, nähtävästi säälien Barbaran käden puristusta: "Kaikki hyvin, Babs, me tulemme rauhallisesti viettämään tämän yön vuoteissamme."
Mutta tämä ääni tuntui Barbarasta niin lohduttomalta, että hän toivoi nyt hiljaisuutta.
"Surkaamme hiljaisuudessa", mutisi Miltoun, "jos emme voi muutakaan.
Olen pahoillani, että olen häirinnyt sinua."
Puristautuen lujasti häntä vastaan Barbara mutisi:
"Jospa vain — —. Puheleppas minulle!"
Miltoun oli vaiti, vaikka sivelikin siskonsa kättä.
Näillä autioilla teillä auto kiiti tavattoman nopeasti, vinkuen surkeasti. Barbaran valtasi nyt halu tarttua Miltounin päähän ja vetää se syliinsä, mutt'ei uskaltanut tehdä sitä. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi ja araksi. Olisi ollut kokonaan toisin, jos olisi saanut jotakin lämmintä lepäämään itseään vastaan. Kaikki todellinen, oleellinen lohdutus näytti pujahtaneen tiehensä. Täällä mäntyjen synkkien henkien keskellä — täällä, ikäänkuin kahden maailman rajamailla — vain hänen rintaansa vastaan nojaava poski olisi voinut poistaa hänen syvän levottomuutensa, hänen, joka tunsi itsensä metsään eksyneeksi lapseksi.