XXVIII LUKU.
Tallin päällä oleva kello löi seitsemää, kun Barbara ja Miltoun kulkivat korkean rautaportin kautta, tuossa pienessä nopeassa maailmassaan, mikä tuoksui hieman bentsiiniltä. Vaikka auto oli suljettu, niin pieni sadesuihku ajautui sisään avoimesta ikkunasta, virkistäen siten Barbaran kuumia kasvoja, lieventäen hieman hänen pelkoaan. Sillä nyt oli kohtalo ollut totisesti karkea; nyt kun ei Miltoun enää voinut vapauttaa itseään kärsimyksistään, niin siskon sydän vuoti verta hänen puolestaan, ja hän, Barbara, muisti unhottaa itsensä. Liikkumattomuus, millä Miltoun oli ottanut hänet vastaan, oli pahaenteinen. Ja vaikka Barbara olikin hiljaa nurkassaan, niin hän pani toivottomasti liikkeelle kaiken naisellisen kykynsä keksiäkseen keinon, millä olisi voinut tunkeutua veljensä mielentilan salaisuuksiin. Miltoun ei näyttänyt edes panneen merkille, että he olivat kääntäneet selkänsä Lontoolle ja joutuneet Richmond Parkiin.
Sateen synkistämät puut näyttivät täällä katselevan jurosti tämän suhisevapyöräisen, punaisen laatikon kulkua, puut, jotka eivät olleet vielä tuulentuoksuisessa rauhallisuudessaan tottuneet tällaisiin karkeihin tungettelijoihin. Käyskennellessään suloisella ruoholla saksanhirvi kohotti nenäänsä, ikäänkuin sanoakseen: Sanajalan myrkyttäjät, ilman teiden saastuttajat! Barbara tunsi hämärästi pilvissä, puissa ja tuulessa olevan puhtauden. Jospa se olisi vain tunkeutunut tähän hämärään, vaeltavaan vankilaan auttamaan häntä, jospa se olisi tullut unen tavoin riistämään synkät surut ja hetkeksi tekemään surun — iloksi. Mutta hiljaisine siipineen se pysyi ulkopuolella, ja tuo syvä kuilu, joka ammotti kahden sielun välillä, jäi ylipääsemättömäksi. Sillä mitä hän saattoi sanoa? Miten saada Miltoun puhumaan siitä, mitä aikoi tehdä? Mitä vaihtoehtoja nyt oli hänen mielessään? Tuliko hän jurosti jättämään paikkansa ja odottamaan siksi, kun sai uudestaan tavata Audrey Noelin? Mutta jos hän löysikin hänet, niin he tulivat vain olemaan siinä, missä olivat. Audrey oli matkustanut siinä tarkoituksessa, ettei olisi ollut Miltounin jarruna — mitähän sitten olisi tullut uudestaan olemaan! Tuliko sitten Miltoun, kuten isoäiti oli kehoittanut, pukeutumaan sotisopaan ja lähtemään taisteluun? Mutta tuo merkitsi todellista loppua, sillä jos Audreyllä nyt oli ollut voimaa matkustaa, hän ei varmastikaan tullut koskaan toista kertaa astumaan Miltounin polulle. Ja kaamea ajatus iski Barbaraan. Jos hän, Miltoun, luopuikin kaikesta, jospa hän meni pimeyteen! Miehet tekivät sen välistä, sen hän tiesi, kiihkeässä intohimon puuskassa. Mutta Miltoun ei sitä varmastikaan tehnyt, uskoineen! "Jos leivojen liverrys ei merkitse mitään — jos tuo taivas on meidän mielikuvituksemme rämettä — jos me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden — niin saata minut siitä vakuutetuksi, Babs, ja minä olen siunaava sinua." Mutta oliko hänellä vielä tuo ankkuri, joka saattoi estää hänet suistumasta mereen? Tuo äkillinen kuoleman ajatus oli Barbarasta hirveän peloittava, hänestä, jolle elämä oli iloa ja joka ei ollut koskaan nähnyt tuota suurta rauhaa. Hän loi katseensa ajajan selkään, hänen likaisenharmaaseen takkiinsa ja punaiseen kaulukseensa, löytäen jotakin lohdutusta sen kiinteydestä. He olivat autossa, Richmond Parkissa! Kuolema — tunnoton, uskomaton kuolema! Oli tyhmää olla peloissaan! Hän pakotti itsensä katsahtamaan Miltouniin. Tämä näytti nukkuvan, hänen silmänsä olivat suljetut, kädet ristissä — vain hänen silmäluomiensa värinä ilmaisi toista. Mahdotonta oli sanoa, mitä tuon julman, valvovan unen sisällä tapahtui, unen, mikä sai Barbaran tuntemaan, kuin häntä ei olisi ollut siinä ollenkaan, sillä niin perin pohjin Miltoun näytti sulkeutuneen itseensä!
Miltoun avasi silmänsä ja sanoi äkisti:
"Niin, sinä ajattelet, että minä aion kohottaa käteni itseäni vastaan, Babs?"
Hirveästi säpsähtäen tämän ajatuksensa paljastumisen johdosta Barbara saattoi vain vetäytyä syrjään ja änkyttää:
"En, oh, en!"
"Minne me oikein ajamme tällä vehkeellä?"
"Nettlefoldiin. Tahtoisitko, että pysähtyisimme?"
"Sama se minulle, minne tahansa."