Oli yksi niitä pimeitä ja kuitenkin hohtavia öitä, jolloin taivaalla näyttää olevan lentävä pahahenki, jolloin mustien pilvien välistä tuikkivat tähdet näyttävät suuttuneilta silmiltä, jotka katselevat ihmisiä tahallisella pahansuopaisuudella.
Suuriin huokaileviin puihin oli tämä henki myöskin tarttunut, lukuunottamatta yhtä, tummaa spiraalinmuotoista kypressiä, joka oli istutettu kolme sataa viisikymmentä vuotta sitten ja jonka hoikka muoto kätki itseensä perinnäistapojen oikean hengen, heilumatta ja suhisematta muiden tavalla. Ollen liian tiheäkuituinen ja jäykkä salliakseen luonnon henkäysten vallata itseään se päästi ilmoille vain kuivan rätinän. Vielä melkein ulkomaalaisena, vuossataisesta oleskelustaan huolimatta, ja nyt yön silmäin henkiinherättämänä se näytti melkein peloittavalta ahtaassa keihäsmäisessä ankaruudessaan, aivan kuin jotakin olisi kuivunut ja kuollut sen sielussa. Barbara tuli takaisin ikkunan luota.
"Me emme voi tehdä mitään muuta elämässämme, niin minusta tuntuu", hän sanoi, "kuin leikkiä vaaroilla!"
Lordi Dennis vastasi vakavasti:
"En luule ymmärtäväni sinua, rakkaani."
"Katsokaapas mr Courtieria!" mutisi Barbara. "Hänen elämänsä on annettu paljon enemmän vaaroille alttiiksi kuin kenenkään meidän johtavien miestemme. Ja kuitenkin häntä pilkataan."
"Annapas kuulua, mitä hän on tehnyt!"
"Oh! En uskalla sanoa paljoa, mutta hänen periaatteensa on: 'Kaikki taikka ei mitään'. Mutta mikä liikuttaa esimerkiksi Harbingeria? Jos hänen yhteiskuntareformistaan ei tule mitään, niin hän jää yhtäkaikki Harbingeriksi, jolla on viidenkymmenentuhannen vuositulot."
Lordi Dennis katsahti ylös hieman omituisesti.
"Vai niin! Onko mahdollista, että sinä et ota tuota nuorta miestä vakavalta kannalta, Babs?"