"Minä luulen, että sinä et ymmärrä sitä tunnetta, jota minä tunnen mrs Noelia kohtaan. Se ei kuulu sinun tuntemuksiisi. Kuitenkin se on ainoalaatuinen tunne, joka saa minut naimaan, enkä minä tule enää toiste sitä tuntemaan."
Lordi Valleys tunsi uudestaan turvattomuuden kammottavaa tunnetta. Oliko tämä totta? Ja äkkiä hänestä tuntui: Kyllä, se on totta! Hänen edessään oli sellaisen miehen kasvot, joka pikemmin tuli riutumaan omasta kiihkostaan kuin poikkeamaan esikuvistaan. Ja äärimmäisen vakavuuden tunne, jonka tämä pula herätti, sai hänet mykistymään.
"Tällä kertaa minä en osaa sanoa muuta", hän mutisi ja nousi pöydästä.
XI LUKU.
Lady Casterley oli sellainen sopimaton olento — varhainnousija. Kukaan nainen koko kuningaskunnassa ei ollut parempi kastemattojen tuntija. Luonto oli aikoinaan levittänyt hänen eteensä tuhansittain noita sieviä kutoelmia, missä kaikki menneen yön tähdet pimeään maahan pudonneina odottivat, päästäkseen jälleen lipumaan taivaalle auringonsäteiden mukana. Ravenshamissa hän käveli säännöllisesti puutarhoissaan puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä, ja vierailulla ollessaan hän huolellisesti muutti paikallisen tavan, olipa se sitten millainen tahansa, tämän tapansa mukaiseksi.
Kun sentähden hänen kamarineitsyensä Randle tuli Barbaran kamarineitsyen luokse kello seitsemän ja sanoi: "Vanha rouva tahtoo saada Barbaran herätetyksi", niin Barbaran kamarineitsyt, joka paraikaa pani kiinni kureliivejään, ei tuntenut rinnassaan mitään erikoista tuskaa. Hän vain vastasi: "Minä tulen pitämään siitä huolen. Lady Babs ei voi olla siitä liiaksi hyvillään!" Ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän astui tuohon vaaleaseinäiseen, neilikaltatuoksuvaan huoneeseen — unettavan suloiseen temppeliin, minne kesän valo tunkeutui varkain kukallisten, kalikokankaisten uutimien läpi.
Barbara nukkui nojaten poskeaan käteensä, ja hänen pähkinänvärinen tukkansa, mikä oli heitettynä taaksepäin, levisi tyynylle. Hänen suunsa oli raollaan, ja kamarineitsyt ajatteli: "Jospa minulla olisi tuollainen tukka ja tuollainen suu!" Hän ei voinut olla nauramatta itsekseen mielihyvästä. Lady Babs näytti niin sievältä — vieläpä sievemmältä nukkuessaan kuin ollessaan valveilla! Ja kun hän katseli tätä suloista nukkuvaa ja nukkuessaan hymyilevää olentoa, niin maiset ansarihöyryt hävisivät, — höyryt, joihin hänen sielunsa oli vajonnut, hänen, joka aina oli palvellut luonnolliselle kasvulleen sopimattomassa ilmakehässä. Kauneus, joka omituisella kosketusvoimallaan vapauttaa hengen kaikista kahleista ja itsekkäistä ajatuksista, sulostutti kamarineitsyen katseen ja sai hänet jäämään seisoalleen, henkeään pidätellen. Sillä nukkuva Barbara oli tuon kultaisen ajan symboli, johon hän niin toivottomasti uskoi. Barbara avasi silmänsä ja nähdessään kamarineitsyensä sanoi:
"Onko kello jo kahdeksan, Stacey?"
"Ei, mutta lady Casterley haluaa saada teidät kävelylle kanssaan."
"Oh! Miten kiusallista! Minä kun näin niin suloista unta!"