"Niin, te hymyilitte."
"Minä näin sellaista unta, että minä lensin."
"Kaikkia nyt vielä!"
"Minä saatoin nähdä kaiken allani levitettynä, aivan niin lähellä kuin te nyt siinä. Minä liitelin hiirihaukan tavalla. Minä tunsin voivani laskeutua juuri sinne, minne halusin. Se oli hurmaavaa. Minulla oli todellinen lentokyky, Stacey."
Ja heittäytyen taaksepäin hän sulki uudestaan silmänsä. Auringonvalo virtasi hänen päälleen puoliksi avattujen uutimien läpi.
Kamarineitsyen mieleen tuli omituinen halu pistää kätensä tuolle valkealle kaulalle ja sivellä sitä. "Nuo lentokoneet ovat hullunkurisia", mutisi Barbara, "ilo on ihmisen omassa ruumiissa — siivissä!"
"Minä näen lady Casterleyn puutarhassa."
Barbara hypähti ylös vuoteesta. Lady Casterley, tuo piskuinen harmaa olento, seisoi lähellä Dianan patsasta ja katseli joitakin kukkia. Barbara huokasi. Hänen kanssaan, unessa, oli ollut toinenkin hiirihaukka, ja hänet täytti eräänlainen hämmästys ja omituinen hyväntunne, mikä hänen peseytyessään ja pukeutuessaan tunki häneen pienin erin.
Kiireessä hän ei ottanut hattuaan, vaan riensi alas portaita ja Yrjö
IV:n ajan tyylistä käytävää pitkin puutarhaa kohden, kiinnitellen
liinaisen takkinsa nappeja. Sen perällä hän oli melkein kaatua
Courtierin käsivarsille.
Herättyään aikaisin sinä aamuna Courtier oli alkanut ensiksi ajatella Audrey Noelia, jota häväistysjuttu uhkasi, sitten eilistä kumppaniaan, tuota säteilevää nuorta olentoa, jonka kuva oli niin vallannut hänet. Hän oli kokonaan heittäytynyt tämän muiston valtaan. Barbara oli itse nuoruus! Hän oli täydellinen olento, nuori tyttö olematta silti kokematon.