Mutta puhuessaankin hän tunsi levottomasti, että mrs Noelin kirkkaat silmät huomasivat hyvin sen, mitä varten hän oli tullut. Niiden katse oli tosiaankin melkein kyynillinen, ja huolimatta ystävällisestä muminasta hän ei näyttänyt oikeastaan uskovan koko härkään. Se oli tyrmistyttävää. Miksi oli Barbara katsonut sopivaksi viitata koko kurjaan petoon? Ja hän päätti ottaa sitä sarvista.
"Babs", hän sanoi, "meneppäs majataloon ja tilaa minulle sieltä kevyet vaunut. Minä aion ajaa takaisin, sillä minä tunnen itseni hyvin järkkyneeksi", ja kun mrs Noel tarjoutui lähettämään palvelustyttönsä, niin hän lisäsi: "Ei, ei, minun tyttärentyttäreni menee kyllä."
Barbaran mentyä ilkamoisine katseineen lady Casterley taputti kädellään maalaispenkkiä ja sanoi: "Tulkaa ja istuutukaa tähän, minä haluan puhella teidän kanssanne."
Mrs Noel totteli. Lady Casterley huomasi heti itsellään olevan mitä vaikeimman tehtävän suoritettavana. Hän ei ollut uskonut tapaavansa naista, jota ei olisi voinut kohdella vapaasti. Tuolle kirkassilmäiselle naiselle, joka oli pehmeä perin suloisine tapoineen, tuolle niin miellyttävälle olennolle joku saattoi sanoa mitä tahansa, mutta — joku toinen ei! Se oli hirveätä. Ja äkkiä hän huomasi, että mrs Noel istui vallan suorana, yhtä suorana — vieläpä suorempanakin kuin hän itse. Paha enne — hyvin paha! Ottaen nenäliinansa hän vei sen huulilleen.
"Minä luulen", hän sanoi, "että te ette usko härän ollenkaan ajaneen meitä takaa".
"Kyllä minä uskon."
"Todellako? Ah! Mutta minulla on jotakin muuta sanottavaa teille."
Mrs Noelin kasvot värisivät kukkasen tavoin, kun sitä poimitaan. Lady Casterley vei uudestaan nenäliinan huulilleen. Tällä kertaa hän hieroi niitä kovasti. Niistä ei irtaantunut mitään, mikä seikka tuotti hänelle tyydytystä.
"Minä olen vanha nainen", hän sanoi, "älkää panko pahaksenne, mitä minä sanon".
Mrs Noel ei vastannut, vaan katseli suoraan vieraaseensa, josta tuntui äkisti siltä, kuin tämä olisi ollut toinen henkilö. Mitä olikaan noissa kasvoissa, jotka katselivat häntä! Lumoavalla tavalla se muistutti lasta, jota oli loukattu — noine suurine, harmaine silmineen, pehmeine hiuksineen ja ohuine suorine huulineen. Ja häneltä pääsi sysäyksen tavoin: