Lady Valleystä, lintujen suojelijatarta, oli kiitettävä siitä, että Monklandin hovin alueella ei ollut ammuttu yhtään pöllöä, ja nuo hämärän pehmeästi liitelevät henget kirkuivat ja ajoivat takaa saalistaan kaikkien muiden, paitsi hiipivien myyrien suureksi hyödyksi. Jokaisen farmin, mäkituvan ja kentän poikki ne liitelivät näkymättöminä, halkoen pimeätä ilmaa. Niiden tiedusteluretket ulottuivat aina nummelle saakka, aina tuon villin kivisen miehen luokse, jonka alkuperän niiden viisaus kenties tiesi. Audrey Noelin huvilan ympärillä niitä oli taajaan kuin varkaita, sillä niillä oli juuri siellä kaksi pesää pitkässä, vanhassa muratin peittämässä muurissa, ja ne näyttivät ikäänkuin varjelevan tuon olkikattoisen asumuksen omistajatarta — niin lukuisia olivat niiden liehuvat hyökkäykset, niin pehmeän pitkiä niiden vartiohuudot. Nyt kun ilma oli totisesti lämmin, niin että myyrät olivat täynnä elämäniloa, ne huomasivat nuo mehuisat olennot tavattoman hyvätuoksuisiksi, ja niiden kustannuksella jokainen pöllöpari ruokki erittäin hienoja pikku pöllöjä, joilla oli juhlalliset suuret päät, kirkkaat suuret silmät ja sellaiset siivet, joilla voitiin lentää vain alaspäin. Tuskin kului yhtään hetkeä puolipäivästä suloisiin pikkutunteihin asti, jolloin kukaan ei kuunnellut niitä, niiden tervehtimättä hyvin suurta, hiljaista, siivetöntä pöllöä, jonka ne huomasivat päivisin liikkuvan hiirenpoluilla tai päivin ja öin siivoavan valkeita ja välistä sinisiä ja välistä harmaita sulkiaan suuressa neliönmuotoisessa reiässään ylhäällä etuseinällä. Eivätkä ne voineet ollenkaan ymmärtää sitä, että tällä naaraslinnulla ei ollut kärkästä ryöstöhalua eikä tapaa huhuta pitkään ja pehmeästi. Sen päivän iltana, jolloin Audrey Noel oli saanut vastaanottaa vieraita niin aikaisin aamulla, hän riensi raitille pimeän tultua keinuvin askelin, ohut pitkä vaippa harteilla, tukassa musta silkkinauha, hän riensi ikäänkuin tapaamaan noita näkymättömän yön vakavia ja siivekkäitä liitelijöitä. Kaukaiset, yhtämittaiset äänet, jotka vaikenivat vasta pitkän ajan perästä auringon laskettua, olivat tuskin tauonneet kaikumasta ilmassa, mihin myöhäinen toukokuun tuoksu oli kietoutunut yhtä lujasti kuin hajuvesi naisen hameeseen. Kuului vain jonkun koiran haukunta, vaeltavien kuoriaisten pärinä, virran laulu, huuhkajan "huhuu", mitkä ilmaisivat tämän suloisen yön sydämen sykinnän. Mitään valoja ei ollut, joiden avulla yön kasvot olisi voitu nähdä. Ne olivat kätketyt ja tuntemattomat, niin että kun joku lamppu jossakin mökissä loi välähtävän säteen vastapäiselle penkille, niin tuntui siltä, kuin joku vaeltava maalari olisi tehnyt kuvan kivistä ja lehdistä mustaan ilmaan, pannut sen purppurakehykseen ja jättänyt sen siihen riippumaan. Yö oli kuitenkin, jos olisi vain voitu havaita, yhtä täynnä mielenliikutusta kuin tuo nainenkin, joka kulki eteenpäin, väistyen syrjään, jos joku tuli vastaan, pysähtyen jäähdyttämään kuumia kasvojaan iltakasteella, astuen nopeasti tyynnyttääkseen kiihtynyttä sydäntään. Etsiessään itselleen vertauskuvaa tuntematon yö ei olisi voinut saada itselleen koskaan parempaa kuin tämä kuljeksiva haamu, ei olisi voinut saada mitään ilmaisemaan paremmin salattua kaipuutaan, mustien siipiensä liehuvaa, näkymätöntä lyöntiä ja salaista haluaan nousta kapinaan omaa tuntemattomuuttaan vastaan…
Sinä aamuna olivat kaikki olleet melkein mykkiä Monklandin hovissa, pikku Ann'ia lukuunottamatta. Jokainen tunsi, että jotakin olisi ollut tehtävä, eikä kuitenkaan tietänyt mitä. Puolipäiväaterialla tehtiin vain yksi viittaus tilanteeseen, ja se oli seuraava Harbingerin kysymys:
"Milloin Miltoun palaa?"
Tuntui siltä, että hän oli sähköttänyt ja ilmoittanut saapuvansa myöhään yöllä autolla.
"Mitä pikemmin, sitä parempi", mutisi sir William, "meillä on vielä kaksi viikkoa jäljellä".
Mutta kaikki olivat huomanneet lausuttujen sanojen sävystä, miten vakavana tuo vanha vaalitaistelija piti tilannetta.
Kun otettiin huomioon sotahuhujen vaimeneminen ja tuo mrs Noelia koskeva juoru, niin oli tosiaankin syytä olla levoton.
Iltapäiväposti toi lordi Valleysiltä kirjeen, mikä oli merkitty kiireelliseksi.
Lady Valleys avasi sen pienellä irveellä, mikä hänen lukiessaan kävi syvemmäksi. Hänen sievät, kukoistavat kasvonsa saivat alakuloisen sävyn, mikä nähtiin niissä vain harvoin. Itse asiassa hänessä ilmeni koko joukon arvokkuutta, kun hän sai tuon vastenmielisen uutisen.
"Eustace ilmoittaa aikovansa naida sen mrs Noelin" — niin sanottiin hänen miehensä kirjeessä — "onnettomuudeksi minä en tiedä mitään keinoa, millä hänet voitaisiin estää. Jos te voitte keksiä jonkin sopivan varoituskeinon, niin olisi hyvä käyttää sitä. Rakkaani, nyt on itse piru irti."