"Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että te ette tietänyt sen vertaa."
"Me luulimme, että tässä on tapahtunut avioero."
Se ilme, josta aikaisemmin olemme maininneet — tuo erikoinen valkeankuuma, ivallinen, iloinen katse — ilmestyi heti Courtierin kasvoille. "Jo ovat joutuneet omaan ansaansa, kuten tavallista! Antakaa kauniin naisen elää yksinään — ihmisten suut pitävät lopusta huolen."
"Asia ei ole sentään niin hullusti", sanoi Barbara vakavasti, "sanotaan, että hän on tehnyt eron miehestään".
Courtier puri huultaan.
"Teidän on nyt parasta kuulla tuo historia. Hänen isänsä oli maalaispappi ja minun isäni ystävä, niin että minä tunnen hänet lapsuudesta saakka. Stephen Lees Noel oli hänen isänsä apulainen. Audrey naitettiin — hän oli vain kaksikymmenvuotias ja oli tuskin tavannut ketään muuta miestä. Hänen isänsä oli sairas ja halusi ennen kuolemaansa nähdä tyttärensä turvattuna. No niin, Audrey huomasi melkein heti kohta, kuten niin monet muut, että oli tehnyt mahdollisimman suuren virheen."
Barbara tuli hieman lähemmäksi.
"Millainen oli sitten tuo mies?"
"Tavallaan hän ei ollut pahakaan, mutta oli noita ahtaita, tunnontarkkoja, paksupäisiä miehiä, joista tulee mitä kiusoittavimpia aviomiehiä — hän oli hyvä egoisti. Tämänlaatuisella papilla ei ole koskaan mitään menestystä. Kaikki, mitä hän joutuu suorittamaan tai sanomaan, saa hänet tuomaan aina esiin huonoimmat puolensa. Sellaisen miehen vaimo ei ole orjaa parempi. Audreyssä alkoi viimein kiusaantuminen tulla näkyviin, vaikka hän olikin senlaatuinen ihminen, joka kestää viimeiseen asti. Hänen mieheltään meni neljä vuotta tämän oivaltamiseen. Sitten nousi kysymys, mitä heidän oli tehtävä. Mr Lees Noel oli korkeakirkollinen ja hänellä oli senmukainen käsitys avioliitosta. Mutta onneksi hänen ylpeytensä oli loukattu. Oli miten oli, he erosivat toisistaan pari vuotta sitten, ja täällä hän nyt on, Audrey, synkkänä ja ylevänä. Ihmiset sanovat, että se oli hänen syynsä. Hänen olisi pitänyt tietää oma sydämensä — kahdenkymmenen vuotiaana! Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä ja kätkeä se jollain lailla. Kun heidän paksunahkaiset armeliaat sielunsa ovat kuluneet, niin mitä he tietävät tuntehikkaan naisen kärsimyksistä! Suokaa minulle anteeksi, lady Barbara — minä kiihdyn tämän johdosta." Hän vaikeni; sitten, nähtyään Barbaran katseen, hän jatkoi: "Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli syntynyt, hänen isänsä pian hänen naimisiinmenonsa jälkeen. Onneksi hänellä on riittävästi rahaa elääkseen kaikessa rauhassa. Mitä hänen mieheensä tulee, hän muutti seurakuntaa ja elää nyt jossakin Englannin sisäosissa. Tietysti on sellaisiakin, jotka säälivät tuota raukkaa! He eivät näe koskaan toinen toisiaan, ja, mikäli minä tiedän, he eivät kirjoita toisilleen. Siinä on, lady Barbara, tuo yksinkertainen tarina."
Barbara sanoi: "Kiitän teitä", ja kääntyi pois, ja Courtier kuuli hänen mutisevan: "Mikä häpeä!"