Mutta Courtier ei voinut sanoa, oliko se mrs Noelin vai hänen miehensä kohtalo vai Miltouniin kohdistuva ajatus, joka sai hänet lausumaan nuo sanat.
Barbara hämmästytti häntä itsenäisyydellään, mikä oli melkein kovaa, ja kieltäytymällä näyttämästä tunteitaan. "Mutta millainen nainen hänestä tulisikaan", ajatteli Courtier, "jos ylhäisöelämän kuivettava kirous ei saisi kangistaa ja kutistaa häntä! Jospa innostuksen sallittaisiin tunkeutua hänen sieluunsa ja hedelmöittää sitä!" Hän muistutti hänestä suurta pähkinänväristä liljaa. Courtier näki hänet hengessään kukkana, joka kiskottuna maaperästään liiteli vapaana puolueettomassa ilmapiirissä. "Mikä kiihkeä ja ylevä olento hänestä voisi tulla! Miten hän säteilisi ja mitä hyviä tuoksuja hänestä lähtisi! Henkilöity Ranskan lilja! Kaikkien valon ja avaruuden ylevien kukkien sisar!"
Nojaten ikkunansa syvään komeroon hän katseli tuntemattomaan yöhön. Hän saattoi kuulla pöllöjen huhuilun ja tuntea sydämen jyskivän jossakin pimeässä, mutta hän ei saanut mitään vastausta kyselyihinsä. Tuliko hän — tuo suuri pähkinänvärinen lilja — koskaan huomaamaan, ei vain ulkonaisesti, vaan koko sielullaan, millaisessa ympäristössä hän oikein eli, voidakseen tulla naiseksi, joka hengittää, kärsii, rakastaa ja nauttii koko maailman runoilijasielulla? Pystyikö hän koskaan ratsastamaan esiin suursielujen pienen, ylevämmyydellään muista eroavan ryhmän kanssa? Courtier ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa, siksi, että oli kauan sitten tuntenut, ettei voinut mennä maansa moskeoihin heittämättä jaloistaan vapauden kenkiä, mutta hän luki raamattuaan, pitäen sitä suurena runoteoksena. Ja vanhat sanat tulivat hänen mieleensä: "Totisesti sanon minä teille, huokeampi on kamelin mennä neulansilmän lävitse, kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan." Ja nyt, katsellessaan yöhön, jonka pimeys näytti sisältävän vastauksen kaikkiin salaisuuksiin, hän koetti ratkaista tämän tytön tulevaisuuden arvoitusta, tulevaisuuden, johon näytti kietoutuvan tuo suurempi arvoitus, se, missä määrin henki voi vapautua tässä maailmassa sitä kahlehtivasta aineesta.
Kuului kuin kuiskaus, ja tuolla alhaalla, ikäänkuin kohoten merestä, tuli esiin kuu, levittäen kalpean valoharson, näyttäen itse alastomalta taivaan esirippua vastaan. Yö ei tuntunut enää tuntemattomalta. Hämärässä puutarhassa Dianan patsaan muodot paljastuivat hitaasti hänen silmiensä eteen, ja sen takana — ikäänkuin sen temppelinä — kohosi kypressipuun korkea spiraali.
XIV LUKU.
Vasta paluumatkalle lähtiessään Miltoun sai nähdä tuon Bucklandburyn uutisten numeron, missä oli kerrottuna hänen ilta-seikkailunsa. Se tuli pienen kirjeen kera, sinisellä kynällä merkittynä.
Hyvä Eustace, lähetykseeni — niin epäoikeutettua ja häpeämätöntä kuin sen sisällys onkin — kannattaa kiinnittää huomiota. Mutta me emme tule tekemään mitään ennen paluutasi.
Uskollinen ystäväsi William Shropton.
Miltounin saama vaikutus olisi kenties ollut toisenlainen, jollei hän olisi ollut niin vakavasti päättänyt pyytää Audrey Noelia vaimokseen. Mutta joka tapauksessa on epäiltävää, olisiko hän tehnyt muuta kuin hymyillyt ja repinyt rikki tuon lehden. Totisesti, sellainen seikka saattoi niin vähän haavoittaa tai häiritä häntä persoonallisesti, että hän ei pystynyt näkemään, miten se saattoi haavoittaa ja häiritä muita. Jos se vaikutti niihin, jotka sen lukivat, niin sääli heitä! Hän halveksi totisesti, joskin vaatimattomasti kaikkia hölmöjä, kuuluivatpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, eikä hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt poiketa tuumaakaan radaltaan näiden oikkujen vuoksi. Liioin ei hänen mieleensä juolahtanut, että mrs Noel, jonka hän oli käärinyt mielessään lumouksen verhoon, olisi mahdollisesti voinut kärsiä jokapäiväisten ihmisten halpamaisuudesta. Näistä kahdesta asiakirjasta Shroptonin kirje kiusasi häntä tosiaankin enemmän. Tuntui siltä, kuin hänen lankonsa olisi nostanut suuren melun tyhjästä!
Hän tuskin nukahti koko matkallaan uinailevan maaseudun läpi, liioin ei hän mennyt maata saavuttuaan Monklandiin. Hänellä oli sellaisen innostuneen miehen tunne, joka on saavuttamaisillaan jotakin suurta. Hänen henkensä ja aistinsa olivat tulessa — sillä sellainen oli tuo nainen, ettei sallinut minkään hänen jäsenensä nukkuvan, ja tästä vaikutuksesta Miltoun oli iloinen.