Hän joi hieman teetä, meni ulos ja alkoi astella erästä polkua pitkin nummelle päin. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan, kun hän saapui lähimmän kukkulan huipulle. Ja siellä hänen allaan ja ympärillään ja hänen yläpuolellaan oli maata ja taivasta, jotka voittivat hänenkin innostuksensa. Se oli kuin suuri symfonia tai avatun sydämen ihmetyttävä ylevyys, siinä ilmeni itse Jumala ja hänen monet luonnonlaatunsa. Rajattomalle, siniselle keskitaivaalle oli levinnyt vakavuus, ja kolme suurta pilveä kulki itäänpäin ajatusten tavoin, jotka kätkevät itseensä alhaalla olevien kohtalot, ja liikkuivat hitaasti merta kohden, niin että suuret varjot täyttivät laaksot. Ja maa, mikä oli jäljelläolevan taivaanosan alla, hohti ja värisi kaikissa väreissä, ikäänkuin käärittynä jumalalliseen hymyyn. Tuulella, joka tuli pohjoisesta, missä pienemmät pilvet liitelivät vaaleiden lintujen tavoin, ei ollut mitään ääntä, sillä se oli kaikkien rajojen yläpuolella ja äärimmäisen vapaa. Miltounin edessä, kun hän kääntyi tätä tuulta vastaan, oli alavampien maiden sumuisten ruoho- ja punaisten neilikkakenttäin sekä ruskeiden vainioiden sokkelot, missä siellä ja täällä näkyi talojen ja kirkontornien valkeat ja harmaat huiput ja piirteet, häviten etäisyyden siniseen verhoon, mitä rajoitti kaukainen kukkularivi. Hänen takanaan ei ollut mitään muuta kuin nummen levoton pinta punaisenruskeana. Tässä kesyttömässä viileydessä ei voitu nähdä mitään ihmispurtta, lukuunottamatta yhtä — tuota aavemaista Dartmooren vankilan runkoa, kaukana taivaan rannalla. Ei kuulunut mitään ääntä, ei tuntunut mitään hajua, ja Miltounista näytti siltä, kuin hänen sielunsa olisi jättänyt hänen ruumiinsa ja tullut osaksi Jumalan juhlallisuutta. Kuitenkin, kun hän seisoi siinä paljain päin, tuo outo hymy, joka asusti hänen kasvoillaan syvän tunteen hetkinä, osoitti, että hän ei ollut antautunut kaikkeuden valtaan, vaan että hänen oma henkensä oli vain terästynyt ja että tästä juuri johtui hänen ilomielisyytensä. Hän painautui kivien muodostamaan kuoppaan. Aurinko tunkeutui sinne, mutta mitään tuulta ei tuntunut, niin että kuiva suloinen tuoksu huokui nuorista kanervan vesoista. Tämä lämpö ja tuoksu hiipi hänen henkensä kilven läpi ja varastautui hänen vereensä. Kiihkeitä kuvia nousi hänen eteensä, hän näki loppumattoman syleilyn. Yhdestä syleilystä sai elämä alkunsa, siitä tämä maailma lukemattomine muotoineen ja lajeineen missä ei tavata koskaan kahta samanlaista. Ja hänestä itsestään ja hänen tulevasta vaimostaan oli syntyvä muotoja, jotka vuorostaan saivat sijansa tuossa suuressa kaavauksessa! Tämä näytti ihmeelliseltä ja oikealta — sillä niiden piti olla arvokkaita muotoja, joiden tehtäväksi jäi hänen mielestään niin välttämättömien ja suurien perintätapojen säilyttäminen. Ja sitten hänessä nousi yksi noita kevytmielisiä, luonnollisen halun aaltoja, joita vastaanhan oli niin usein taistellut ja jotka hän usein oli vain vaivoin voittanut. Hän nousi ja juoksi rinnettä alas hypellen kivien ja tiheimpien kanervapensaiden yli.

Audrey Noel oli myöskin ollut aikaisin jalkeilla, vaikka olikin mennyt myöhään levolle. Hän pukeutui hitaasti, mutta hyvin huolellisesti, ollen niitä naisia, jotka kapinoivat kohtaloa vastaan, siksi, että he ovat ylpeitä eivätkä pidä siitä, että heidän kärsimyksensä saavat muut ihmiset kärsimään, ja myöskin siksi, että heidän ruumiinsa tuntuvat heistä pyhiltä, mitkä on uskottu heille sen vuoksi, että ilahduttaisivat niillä muita. Kun hän oli pukeutunut, niin hän katsahti peiliin vähemmän luottavasti kuin tavallisesti. Hän tunsi, että hänen kaltaistansa naista ei pidetty suuressa arvossa näinä päivinä, ja ollen herkkätuntoinen hän ei ollut koskaan tyytyväinen ulkonäköönsä tai pukuihinsa. Mutta siitä huolimatta hän eleli epätyydyttävää elämäänsä, koska hän auttamattomasti tahtoi näyttää niin lumoavalta kuin mahdollista, ja vaikkapa kukaan ei olisi tullutkaan häntä tapaamaan, niin hän ei koskaan tuntenut näyttävänsä kyllin lumoavalta. Hän oli — kuten lady Casterley oli sattuvasti aavistanut — senlaatuinen nainen, joka turmelee miehet olemalla liian suloinen heille; hänestä ei ollut mihinkään niiden mielestä, jotka tahtovat, että naisten tulee puolustaa oikeuksiaan; kuitenkin hänessä oli jotain passiivista, hyvin tuhoavaa stoalaisuutta. Hänellä oli vähän tai ei ollenkaan aloitekykyä, mutta hän teki tehtävänsä sellaisella perinpohjaisuudella, mikä saattoi aloitekykyisen häpeään. Luonteeltaan kykenemättömänä pyytämään muilta mitään hän kaipasi rakkautta kuten kasvi vettä. Hän saattoi antautua kokonaan ja kuitenkin jäädä omituisen koskemattomaksi. Sanalla sanoen hän oli toivoton, ja hänestä pitivät tavallisesti ne, jotka ymmärsivät hänet sellaiseksi. Tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut suinkaan noita "suloisia naisia" — hän vihasi tuota nimitystä — sillä hänessä oli taipumusta notkeaan kyynillisyyteen. Hän "näki" erittäin selvästi, aivan kuin hän olisi ollut syntynyt Italiassa ja yhä vieläkin kuljettanut mukanaan tuota kirkasta, kuivaa ilmakehää sielussaan. Hän rakasti hehkua, lämmintä ja väriä, hänen mystisisminsä oli pakanallista. Hänellä oli vähän pyyteitä — hän tyytyi asioihin sellaisina kuin ne hänestä näyttivät.

Kun hän tänä aamuna oli haistellut geraniumin kukkia ja kiinnittänyt kaikki ne pienet hakaset, jotka pitävät kaikkein hienoimmatkin naiset koossa, hän meni alas pieneen ruokasaliinsa, sytytti spriilampun, otti sanomalehden ja jäi odottamaan teeveden kiehumista.

Tämä hetki päivästä oli hänelle kaikkein rakkain. Joskin kaste oli jo varissut hänen elämästään, niin sitä oli joka aamu ulkona luonnon kasvoilla ja hänen kukkastensa kasvoilla. Hän tunsi suurta huvia, kun sai katsella, miten nuo pienet olennot puutarhassa olivat nukkuneet, miten monta poikasta oli syntynyt aamunkoiton jälkeen ja mitkä niistä kärsivät ja kaipasivat huolenpitoa. Hän joutui sen tunteen valtaan, joka uusiintuu joka aamu yksikseenelävissä ihmisissä, sen tunteen, että he eivät ole yksinään, kunnes päivän kuluessa taas tulevat tästä seikasta vakuutetuiksi. Ei niin, että hän olisi ollut toimeton, sillä hän oli saanut Courtierin toimesta tehtäväkseen arvostella musiikkia eräässä naislehdessä, mihin työhön hän oli luonteeltaan sopiva. Tämä, hänen kukkansa, hänen oma musiikinharrastuksensa ja tuttujen mökkiläisperheiden askareet anastivat melkein kokonaan hänen aikansa. Eikä hän kaivannut mitään parempaa kohtaloa kuin olla alinomaa toimessa, hänellä kun oli kiihko saada tehdä sellaista työtä, mikä ei kaivannut mitään aloitekykyä, kuten on ominaista sellaisille ihmisille, jotka ovat haluttomia ponnistelemaan. — Hän pudotti äkkiä sanomalehden, meni aamiaispöydällä olevan kukkamaljan luokse ja otti pois kaksi lavendelin kukkavanaa. Pitäen niitä loitolla itsestään hän meni puutarhaan ja sinkautti ne aidan yli. Näiden kahden niin aikaisin kehkeytyneen oksan uhraaminen, oksain, jotka hänen palvelustyttönsä oli koonnut ja asettanut hänen eteensä, oli sellainen toimenpide, jota kaikkein vähimmän olisi odottanut sellaiselta henkilöltä, joka ei mitenkään tahtonut loukata toisten tunteita ja jonka silmät paistoivat aina kukkasia katsellessa. Mutta totta puhuen lavendelin tuoksu — tuo tuoksu, jota hänen miehensä kuljetti mukanaan nenäliinoissaan ja vaatteissaan — vaikutti häneen vielä nytkin niin vahvasti, että hän ei voinut sietää sitä huoneessaan. Jos mikään niin tämä toi hänen mieleensä sen miehen, jonka kanssa elämä oli vähitellen muuttunut kidutukseksi. Päästyään vapaaksi tästä tuoksusta hänessä alkoi tulvia kokonainen muistin virta. Hänen mieleensä muistui ne kolme vuotta, jotka hän oli tarvinnut huomatakseen, että oli kahlehdittu iankaikkiseen onnettomuuteen, hänen mieleensä muistui tuo äkillinen ero ja se, miten hän hiipi pois hankkiakseen kiihtyneille hermoilleen tilaisuuden tyyntyä. Hänen mieleensä muistui, mitenkä hän ensimmäisenä vapautuksenvuotenaan, mikä ei kuitenkaan merkinnyt hänelle vapautta, oli kahdesti muuttanut olinpaikkaa voidakseen unhottaa historiansa — ei siksi, että olisi hävennyt sitä, vaan siksi, että se muistutti häntä hänen onnettomuudestaan. Hänen mieleensä muistui, miten hän oli tullut Monklandiin, missä rauhallinen elämä oli antanut hänelle takaisin hänen kimmoisuutensa. Ja sitten hän muisti vielä senkin, miten oli tavannut Miltounin ja miten tämä tuttavuus tuotti hänelle odottamatonta iloa ja rohkeata nautintoa neljänä ensi kuukautena. Ja hän muisti kaiken salaisen ilonsa, toisen elämän hiljaisen identifioimisen hänen oman elämänsä kanssa, ennenkuin hän tunsi, tai edes aavisti rakkautta. Ja kun Miltoun kolme viikkoa sitten oli auttanut häntä ruusujen sitomisessa ja koskettanut häntä, niin hän oli saanut sen tietää. Mutta vielä silloinkin ja aina Courtierin onnettomuusyöhön asti hän ei ollut uskaltanut tunnustaa sitä itselleen. Ajatellen nyt enemmän häntä kuin itseään hän kysyi itseltään tuhansia kertoja, voitiinko häntä, mrs Noelia, jostakin syyttää. Hän oli antanut hänen rakastua itseensä, hän, joka ei kuulunut hienostoon ja oli kuollut nainen! Anteeksiantamaton synti! Kuitenkin kaikki riippui siitä, mitä hän oli valmis antamaan! Ja hän oli suoraan sanoen valmis antamaan kaikkensa, vaatimatta mitään. Miltoun tunsi hänen asemansa, sen hän oli sanonut hänelle. Rakkaudessaan häntä kohtaan mrs Noel riemuitsi ja tuli jatkuvasti riemuitsemaan, tuli kärsimään sen vuoksi, valittamatta. Miltoun oli oikeassa uskoessaan, että sanomalehtijuoru ei pystynyt haavoittamaan häntä, vaikkakin hän jäi loukkaamattomaksi kokonaan toisista syistä kuin niistä, joita Miltoun kuvitteli. Mrs Noel ei ollut Miltounin tavoin tuntematta kipua siksi, että sellaiset vihjaukset muiden ihmisten yksityisasioihin olivat alhaisia ja raakoja, joihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Hän ei ollut oppinut vielä katselemaan asioita niin ylevältä ja yleiseltä kannalta, hän ei tuntenut itseään haavoitetuksi yksistään vain siksi, että oli hengessään jo niin syvästi Miltounin omaisuutta, että oli melkein iloinen siitä, että ihmiset paljastivat hänelle loputkin hänestä. Mutta Miltounin vuoksi hän oli sieluaan myöten liikutettu. Hän oli tahrannut hänen kilpensä ihmisten silmissä ja (sillä hän oli omituisen käytännöllinen ja näki asiat niiden oikeissa suhteissa) kenties pysäyttänyt hänen uransa, ties miten moneksi vuodeksi!

Hän istuutui juomaan teetään. Kun hän ei kuulunut itkeviin naisiin, niin hän kärsi äänettömästi. Hän tunsi, että Miltoun oli tuleva hänen luokseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoisi hänen tultuaan. Miltoun ei voinut pitää hänestä sellaista huolta, kuin hän piti hänestä! Hän oli mies, ja miehet unhottavat pian! Ah! Mutta hän ei ollut niin monien muiden miesten kaltainen. Hänen silmiinsä ei voitu katsoa tuntematta, että hän saattoi kärsiä hirveästi! Tässä kaikessa mrs Noelia ei liikuttanut hänen oma maineensa ollenkaan. Elämä ja hänen selvä tapansa katsella asioita oli saanut hänet syvästi vakuutetuksi siitä, että naisen maineen kallisarvoisuus oli kuvittelua, jonka miehet olivat kokonaan keksineet omaksi hyväkseen, oli kulunut fetishi, jonka miehet olivat romaaneissa, näytelmäkappaleissa ja tuomioistuimissa kavalasti ja välttämättömästi kohottaneet palveluksen esineeksi. Hänen vaistonsa sanoi hänelle, että miehet eivät voineet tuntea olevansa varmoja naistensa omistamisesta, jolleivät voineet uskoa, että nämä pitivät äärettömän suuressa arvossa sukupuolimainettaan. Mitä he tahtoivat uskottavaksi, siihen he uskoivat! Mutta mrs Noel ajatteli toisin. Ne suurisieluiset naiset, jotka hän oli tavannut ja joista hän oli lukenut, olivat tehneet häneen aina sen vaikutuksen, että maine oli heille aina henkistä ja että sillä oli hyvin vähän tekemistä sukupuolen kanssa. Oman tuntemuksensa perusteella hän tiesi, että yksinkertaiselle naiselle maine merkitsi sitä, että suhtautui hyvin mieheensä tai parhaaseen naistuttavaansa. Maailmannaisista — ja niitä oli niin monenlaatuisia, muotinaisista alkaen — hän oli aina huomannut, että niiden arvo ei ollut sisäistä, vaan kaupusteltavaa, että se ei ollut mikään kunniakehä, vaan markkinatavaraa. Hän ei vähimmässäkään määrässä pelännyt sitä, mitä ihmiset saattoivat sanoa hänen suhteestaan Miltouniin; liioin ei hänen mielestään hänen purkamaton avioliittonsa estänyt häntä rakastamasta häntä. Hän oli salaisesti tuntenut itsensä vapaaksi aina siitä saakka, kun oli huomannut, ettei ollut oikeastaan koskaan rakastanut miestään. Sulasta passiivisuudesta hän oli jatkanut velvoituksenmukaista elämää eroon saakka ja myöskin siksi, että hänen luonteensa vastaista oli tuottaa kipua kenellekään. Se mies, joka yhä vieläkin oli hänen puolisonsa, oli nyt hänestä yhtä kuollut, kuin jos hän ei olisi koskaan syntynytkään. Oli totta, että hän, mrs Noel, ei voinut enää mennä naimisiin, mutta hän saattoi rakastaa. Jos tämän rakkauden täytyi kuihtua ja kuolla, niin ei se aiheutunut suinkaan mistään moraalisista epäilyistä.

Hän avasi lehtensä hitaasti, ja melkein ensimmäiset sanat, jotka hän luki vaaliuutisten joukosta, olivat seuraavat:

"Mr Courtieria kohdanneen loukkauksen johdosta meitä on pyydetty ilmoittamaan, että se nainen, joka seurasi lordi Miltounia mainitun herran avuksi, oli mrs Lees Noel, arvoisan Stephen Lees Noelin, Clathamptonin kappalaisen puoliso, Warwickshirestä."

Tämä epäilyttävä töherrys toi vain surullisen hymyn hänen huulilleen. Hän jätti teensä ja meni ulos raittiiseen ilmaan. Siellä hän näki Miltounin tulevan portista sisään. Hänen sydämensä hyppi. Mutta hän kulki eteenpäin rauhallisesti ja tervehti tulijaa alasluoduin katsein, aivan kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut.

XV LUKU.

Mielenylennys ei ollut jättänyt Miltounia. Veri oli noussut hänen kellahtaviin kasvoihinsa, hänen silmissään oli eräänlainen kaunis hehku. Ja Audrey Noel, joka taisi paremmin kuin monet muut naiset lukea, mitä oli kätkettynä joihinkin kasvoihin, katseli noita silmiä sellaisen koiperhosen ihastuksella, joka liitelee lamppua kohden. Mutta hyvin rauhallisella äänellä hän sanoi: