Mrs Noelin huulilta pääsivät seuraavat sanat: "Minä luulin teidän tietävän. Minä en koskaan uneksinutkaan sitä, että tahtoisitte naida minut."
Mrs Noelista tuntui luonnolliselta, että Miltoun olisi ajatellut vain itseään, mutta mitä notkeimmalla puolustusvaistolla hän esitti oman tragediansa.
"Luulen tottuneeni liiaksi pitämään itseäni kuolleena."
"Onko tässä mitään vapautumisen keinoa olemassa?"
"Ei mitään. Kumpikaan meistä ei ole tehnyt rikosta. Sitäpaitsi hänen kannaltaan avioliitto on — ikuinen."
"Hyvä Jumala!"
Mrs Noel oli särkenyt hänen hymynsä, joka oli ollut karkea, tarkoittamatta sitä, ja hymyillen vuorostaan myöskin karkeata hymyä mrs Noel sanoi.
"Minä en liioin luullut teidän uskoneen mihinkään vapautukseen."
Sitten, ikäänkuin hän olisi pistänyt itseään miekalla haavoittaessaan häntä, hänen kasvonsa värisivät.
Miltoun katsahti nyt häneen ja ymmärsi viimein hänen kärsivän. Mrs Noel tunsi, että Miltoun käytti kaiken voimansa estyäkseen ottamasta häntä jälleen syliinsä. Nähdessään tämän mrs Noel lämpeni ja hänen silmänsä alkoivat loistaa, silmänsä, jotka hän oli kätkenyt häneltä. Vaikka hän seisoi siinä niin ylvään liikkumattomana, niin jokin voima virtasi hänestä kuten magneetista, ja Miltounin käsiä ja kasvoja tempoi aivan kuin ne olisivat halpautuneet. Tästä äänettömästä, säälittävästä taistelusta ei näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuossa pienessä vaaleassa huoneessa, minkä kuistikon olkikatto teki hämärämmäksi ja neilikkain ja juuri sytytettyjen palavien puiden tuoksu suloiseksi. Sitten, sanaakaan sanomatta, Miltoun kääntyi ja läksi. Mrs Noel kuuli pikkuportin vavahtavan. Hän oli mennyt.