XVI LUKU.
Lordi Dennis oli kalastamassa perhosongella — sää oli liian kirkas, jotta pienet raudut tuossa matalassa, aina levottomassa virrassa olisivat voineet ahnaasti tarttua pieneen syöttiin, jota hän heitteli niiden eteen. Siitä huolimatta hän jatkuvasti houkutteli niitä, tutkien jokaisen sopukan niiden vesitiestä tuolla pehmeästi vitsovalla siimallaan. Puettuna karkeaan pukuun ja kuluneeseen hattuun, mitä keinotekoiset ja muut perhoset koristivat, hän ryömi pähkinäpensaiden ja orapihlajain välissä täysin onnellisena. Vanhan koiran tavoin, joka on kerran ollut kuuluisa jänisten, kaniinien ja kaikenlaisten lintujen etsimisessä ja nyt on iloinen, jos sille heitetään keppi, hän, joka ennen muinoin oli ollut kalastaja Jumalan armosta, hän, joka oli verottanut Skotlannin, Norjan, Floridan ja Islannin vesiä, nyt pyydysteli rautuja, jotka eivät olleet sardiineja suurempia. Tuhansien muistojen lumous pyhitti nämä tunnit, jotka hän täten vietti ruskean veden partaalla. Hän kalasteli hitaasti, uskonnollisesti, hyvän katolilaisen tavoin, joka siirtää helmen helmen jälkeen rukousnauhassaan, aivan kuin hän olisi vakavana, valittamatta, halunnut kalastaa itsensä toiseen maailmaan. Saadessaan kalan hän tunsi aina juhlallista tyydytystä.
Vaikka hän olisi tahtonutkin, että Barbara olisi ollut hänen kanssaan tänä aamuna, niin hän oli vilkaissut häneen vain kerran aamiaisen jälkeen sellaisella tavalla, jota tämä ei ollut voinut huomata, ja oli sitten mennyt itsekseen tiehensä. Joen reunalla oli hyvin vaihtelevaa, viileää, lämmintä ja tuulta. Puiden oksat tapasivat toisensa joen yläpuolella, ja monet kivet muodostivat pieniä lampia, aiheuttaen samalla vesipyörteitä, niin että perhosen heittäminen vaati suurta kykyä. Tämä pitkä rotko oli metsää kasvavan kukkulajonon juurella. Naakat pitivät siitä, mutta siellä ei ollut muita ihmisolentoja kuin kananhoitajan vaimo, joka asui eräässä olkikattoisessa, matalassa majassa ja ansaitsi leipänsä toimimalla matkailijain oppaana, tehden sen sellaisella taidolla, että nämä tulivat pian takaisin teelle hänen luokseen. Heittäessään siimansa tavallista pitemmälle tarkoituksessa ulottaa sen erääseen synkkään paikkaan, mikä oli värisevässä vedessä, lordi Dennis kuuli jonkun nopeasti lähestyvän henkilön aiheuttaman narinan ja töminän. Hän rypisti hieman kulmakarvojaan ajatellen herkkätuntoisia kalojansa, joita hän ei olisi sallinut säikytettävän. Tulija oli Miltoun, joka saapui kuumissaan, kalpeana, pörrötukkaisena, katse omituisen harhailevana. Hän pysähtyi nähdessään äidinäitinsä veljen ja veti kohta hymy-naamionsa kasvoilleen.
Lordi Dennis ei ollut niitä miehiä, jotka haluavat nähdä sellaista, mikä ei ole heille tarkoitettua, ja sanoi vain:
"Kas niin, Eustace!" aivan kuin hän olisi puhutellut häntä jossakin klubissa Lontoossa.
Miltoun mutisi yhtä kohteliaasti:
"Toivon, että en ole karkoittanut ainoatakaan kalasta."
Lordi Dennis pudisti päätään ja sanoi, pannen vapansa joen äyräälle:
"Istuudupas, niin saamme hieman haastella, vanha ystäväni. Luulen, että sinä et kalasta!"
Häneltä ei ollut suinkaan jäänyt huomaamatta Miltounin naamarin alle kätkeytynyt kärsimys. Hänen silmänsä näkivät vielä hyvin, hän oli kerran itse kärsinyt kaksikymmentä vuotta naisen vuoksi — nyt vanha historia — mikä oli jättänyt hänet ikäänsä katsoen omituisen tunteelliseksi huomaamaan toisten kärsimyksiä.