Miltoun ei olisi noudattanut tätä kehoitusta, jos se olisi tapahtunut jonkun muun puolelta, mutta lordi Dennisissä oli jotakin, jota ihmiset eivät vastustaneet. Hänen voimansa oli kuivan ivallisessa suloudessa, joka ei voinut olla saattamatta ihmisiä vakuutetuksi siitä, että oli kerrassaan uutta ja raakaa olla epäkohtelias.
Molemmat istuutuivat vieretysten puiden juurelle. Ensiksi he puhuivat vähän linnuista ja vaikenivat sitten niin perinpohjin, että metsän näkymättömät olennot keskustelivat keskenään kuuluvasti. Lordi Dennis katkaisi äänettömyyden.
"Tämä paikka", hän sanoi, "tuo aina minun mieleeni Mark Twainin teokset — en osaa sanoa miksi, jollei kenties niiden ikituoreuden vuoksi. Minä pidän ikituoreista filosofeista, Twainista ja Meredithistä. Meitä ei pelasta mikään muu kuin rohkeus, vaikka minä en ole koskaan voinut sulattaakaan tuota 'voima-ihmistä' — sielunsa herraa, Henleytä ja Nietzscheä ja muita sellaisia — mitkä sotivat minun luontoani vastaan. Mitä sinä sanot tähän, Eustace?"
"He tarkoittivat hyvää", vastasi Miltoun, "mutta protesteerasivat liiaksi".
Lordi Dennis liikautti päätään myöntymisen merkiksi.
"Olla sielunsa herra", jatkoi Miltoun katkeralla äänellä, "on soma lause!"
"Tarpeeksi soma", mutisi lordi Dennis.
Miltoun katsahti häneen.
"Ja sopiva sinulle", hän sanoi.
"Ei, rakkaani", vastasi lordi Dennis kuivasti, "kaukana siitä,
Jumalan kiitos".