Tuntikausiin hän ei voinut nukkua, ja sitten hän uneksi juoksevansa toivottomasti ketojen poikki, jotka olivat täynnään okaisia, hoikkia, asphodelian kaltaisia kukkia, ja itse ajavansa takaa itseään.
Aamulla hän ei uskaltanut mennä alas. Saattoiko hän kohdata Miltounin, kun tunsi hänen intohimonsa ja kun tämäkin tiesi hänen tietävän sen? Hän nautti aamiaisensa yläkerrassa. Ennenkuin hän oli lopettanut, Miltoun itse tuli sisään, näyttäen tavallista itsenäisemmältä, jottemme sanoisi ivallisemmalta, ja lausui vain: "Jos menet ratsastamaan, niin voit hyvinkin viedä tämän kirjeen vanhalle Halidaylle, Wippincottiin." Miltounin tulosta Barbara teki sen johtopäätöksen, että tämä ei tulisi koskaan sanallakaan viittaamaan tuohon pimeässä sattuneeseen tapahtumaan. Pitäen heidän kumpaisenkin kannalta tätä vaiteliaisuutta ainoana oikeana tapana suhtautua tuohon juttuun, Barbara katsahti häneen kiitollisena, otti kirjeen ja sanoi: "Kyllä minä vien!"
Luoden sitten pari silmäystä huoneeseen Miltoun poistui.
Barbaralta oli riistetty hänen varmuutensa vaippa, hän oli levoton ja oudonkysyvä, valmiina näkemään elämän kirjavat siivet ja kuulemaan niiden nopean Päristelyn. Puhe repi hänen korviaan sinä aamuna jokapäiväisyydellään ja pyrkimyksellään kosketella nykyisiä ja tulevia asioita eli maailmaa sellaisena kuin se on — hän vältti kaikkea seuraa ratsastusretkellään. Hän olisi tahtonut kuulla puhuttavan olemattomista, mutta kuitenkin mahdollisista asioista, kurkistaa esiripun taakse ja nähdä kaiken sielun, kun se on päässyt vapaaksi vankilastaan. Ja tämä kaikki oli niin tavatonta Barbaran kannalta, jonka ruumista hänen verenkiertonsa hallitsi niin täydellisesti ja terveesti, että hän ei voinut nauttia hetkestä ja siitä, mitä se tarjosi. Hän tiesi sen itsekin tavattomaksi. Ratsastuksen jälkeen hän jäi pois puolipäivä-aterialta ja läksi kujille kävelylle. Mutta kello kahden aikaan, tuntien itsensä nälkäiseksi, hän poikkesi erään vuokraviljelijän mökkiin ja pyysi saada maitoa. Matustaen leipää ja juustoa, suu hieman raollaan kuin naakanpoikasilla, kolme farmarin poikaa istui keittiössä rivissä penkillä, nurkassa, suuren tulisijan vieressä. Heidän päänsä yläpuolella riippui pyssy, liipasin ylöspäin käännettynä, ja kaksi kinkkua oli savustumassa. Tummatukkaisen, sipulia leikkelevän tytön jaloissa makasi hirveän vanha paimenkoira, kuono käpälien välissä, sinisissä silmissä lähestyvän kuolemattomuuden kiilto. Kaikki nämä katsoa töllistelivät Barbaraan. Yksi pojista näytti sellaiselta, joka unhottaa kaiken muun katsellessaan jotakin. Hän hymyili yhtenään sulasta mielihyvästä. Barbara joi maitonsa ja meni tiehensä. Kuljettuaan jyrkän, kallioisen kukkulan juurella olevan veräjän läpi hän istuutui auringon lämmittämälle kivelle. Auringon säteet hyväilivät häntä ahnaasti näkymättömän nopean käden tavoin, joka kosketti häntä kaikkialle, sivellen semminkin kasvoja ja kaulaa. Hyvin lauhkea tuuli sukeltautui kukkulain huipuilta nuoriin sanajalkoihin, pujahti hänen luokseen, tuoksuten sanajalalta. Kaikki oli lämmintä ja rauhallista, ja vain käet kaukana orapihlajaan latvoissa — ikäänkuin neuvokkaan mestarin itsensä sijoittamina, häiritsivät hänen sydäntään. Mutta kaikki tuo päivän sulous ja soitto ei voinut rauhoittaa häntä. Totta puhuen hän ei osannut sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta hän tunsi itsensä niin tyytymättömäksi ja tyhjäksi — voimatta tarkemmin sanoa, minkä johdosta. Hänestä tuntui siltä, kuin jotakin pujahtaisi hänen sivuitseen, jotakin, johon hän ei voinut tarttua. Tämä tunne oli hänelle vallan outo — sillä kenelläkään tytöllä ei ollut vähemmän taipumusta nureksintaan ja huonoon tuuleen. Ja kaiken aikaa tämän pehmeän ja melkein sentimentaalisen tunteen eräänlainen halveksunta sai hänet puristamaan huulensa yhteen. Hän suhtautui ivallisesti ja epäluuloisesti mielentilaan, mikä oli niin kokonaan vastakkainen sille "kovuuden" fetishille, jonka tiedottomaan palvontaan hänet oli kasvatettu. Olla sietämättä mitään tunnetta ja joutavuutta itsessään tahi muissa oli ensimmäinen uskonkappale, josta ei saanut milloinkaan luopua. Näin ollen Barbara huomasi tunteensa hirvittäväksi. Kuitenkaan hän ei voinut päästä siitä eroon. Äkillisen välinpitämättömästi hän koetti jättäytyä kokonaan sen valtaan. Hän irroitti huivinsa, päästäen siten ilman hivelemään kaulaansa, ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen tuulen syliinsä. Sitten hän ponnahti pystyyn huokaisten ja kulki eteenpäin. Ja nyt hän alkoi ajatella tuota "Tuntematonta", pohtien hänen asemaansa puolelta jos toiseltakin. Ajatus, että joku nuori ja suloinen olento erotettaisiin elämästä, herätti hänessä kärsimätöntä suuttumusta. "Koettakootkin tehdä hänelle jotakin! He tulevat pian näkemään!" Kaikesta kehitetystä "kovuudestaan" huolimatta Barbara ei sietänyt sitä, että joku sai kärsiä. Se oli hänestä luonnotonta. Hän ei käynyt koskaan sairashuoneessa, mihin lady Valleys kustansi yhden hoitajattaren, eikä heidän raajarikkoisille järjestämässään kesäsiirtolassa, eikä ottanut osaa ohjelmansuoritukseen siinä konsertissa, jonka he vuosittain antoivat näännytettyjen työläisten hyväksi, tuntematta niin voimakasta sääliä, että oli vähällä saada kouristuksia kurkkuunsa. Kun hän kerran lauloi heille, niin kalpeat, näivettyneet kasvorivit olivat tehneet häneen liian syvän vaikutuksen, hän oli unhottanut sanat ja nuotit ja lopettanut esityksensä hymyllä, mikä kuulijain mielestä oli kenties arvokkaampi kuin nuo laulamatta jääneet säkeet. Hän ei koskaan palannut sellaisista paikoista tahi tilaisuuksista kapinoimatta tai melkein raivoamatta sisimmässään; ja hän meni niihin vain siksi, että hämärästi tunsi seurapiirinsä toivovan, että hän ei vain olisi kääntänyt selkäänsä sellaisille asioille.
Mutta se ei ollut tämä tunne, joka sai hänet pysähtymään mrs Noelin huvilan eteen, eikä se ollut uteliaisuuskaan, vaan aivan yksinkertainen halu puristaa hänen kättään.
"Tuntematon" näytti käyttäytyvän pulassaan sillä tavoin, kuin vain ne naiset voivat suhtautua asioihin, jotka eivät kiinteästi puolusta oikeuksiaan — toimien sillä lailla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän oli hieman kalpeampi tavallista, huulet hieman yhteenpuristettuina.
Kumpainenkaan heistä ei aluksi puhunut mitään, vaan seisoi ja katseli, ei toinen toisiaan kasvoihin, vaan rintaan. Lopulta Barbara astui eteenpäin kiihkeästi ja suuteli häntä.
Senjälkeen he seisoivat erillään toisistaan, äänettöminä, hieman hymyillen, kuten kaksi lasta, jotka ensin suutelevat ja sitten vasta tekevät tuttavuutta. Tämä suutelo oli annettu ja vastaanotettu totisen suloisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin uhmaksi maailmaa vastaan. Mutta kun se nyt oli ohitse, niin molemmat tunsivat itsensä hieman noloiksi. Olisiko tätä suudelmaa annettu, jos kohtalo olisi ollut suopea? Eikö se ilmaissut hätää? Niin ainakin mrs Noelin hymy näytti sanovan ja Barbaran hymy vastahakoisesti myöntävän. Huomatessaan, että heidän puheensa olisi voinut koskettaa vain kaikkein tavallisimpia asioita, he alkoivat puhua musiikista, kukista ja mehiläisten jalkain omituisuuksista. Mutta vaikka näköjään huomaamatta, pani Barbara kuitenkin hymyilevine silmineen koko ajan merkille nuo pienet liikkeet, joiden nojalla toinen nainen voi sanoa, mitä liikkuu toisen sisällä. Hän näki pienen väreen syvenevän mrs Noelin suupielessä, hänen silmäinsä laajenevan ja käyvän tummemmiksi, ohuen puseron nousevan ja laskevan toivottomasti. Ja mielikuvituksissaan, jota viime yön muistot kiihdyttivät, hän näki tämän naisen heittäytyvän ajatuksissaan rakkauden muisteloon. Nähdessään tämän hän tunsi sitä kärsimättömyyttä, mitä valloituskykyinen tuntee passiivista kohtaan, ja kenties myöskin hieman mustasukkaisuutta.
Mitä hyvänsä Miltoun päättikin, sen tämä nainen tuli hyväksymään! Sellainen alistuvaisuus, samalla kuin se tekee asiat yksinkertaisiksi, loukkasi sitä osaa Barbarassa, joka kapinoi kaikkea toimettomuutta ja määräilemistä vastaan, vaikkapa määrääjänä olisi ollut hänen lempiveljensäkin. Hän sanoi äkisti:
"Ettekö aio tehdä mitään? Ettekö aio koettaa vapauttaa itseänne? Jos minä olisin teidän asemassanne, niin minä en lepäisi, ennenkuin olisin saanut heidät vapauttamaan minut."