"Ja mikä se sitten olisi?"
"Omankäden oikeus."
Miltoun otti pois käden kasvoiltaan. Hänen katseensa näytti harhailevan rajattomissa avaruuksissa, ennenkuin saapui Courtieriin. Hän vastasi:
"Niin, sellaista vastausta minä teiltä odotinkin."
XVII LUKU.
Kun kaikki sinä yönä oli hiljaista, niin Barbara hiipi huoneestaan hämärään käytävään, hiukset riippuen levällään yönutulla. Hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt turkistohveleihin, jotka eivät synnyttäneet mitään ääntä, ja niin hän kulki ovelta ovelle. Pitkän goottilaisen verhottoman ikkunan kautta leppoisa kuunvalo tunkeutui sisään. Hän pysähtyi juuri siinä paikassa, mihin valo tunkeutui, ja koputti. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän raotti ovea ja sanoi:
"Nukutko sinä, Eustace?"
Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän meni sisään.
Verhot olivat alasvedetyt, mutta kuunvalon juova tunkeutui niiden läpi ja sattui vuoteeseen. Tämä oli tyhjä. Barbara seisoi epäröiden, kuunnellen. Tämän pimeyden keskeltä ei kuulunut mitään ääntä, mutta sen sijaan jotakin tukahdutettua, outoa värinää, kuten liekin nuoleskellessa äänettömästi ilmaa. Hän pani käden sydämelleen, joka sykki niin valtavasti kuin olisi tahtonut hypähtää ohuen silkkipeitteen läpi. Mistä nurkasta sitten tuli tämä mykkä värinä? Pujahtaen ikkunan luo hän avasi verhot ja tuijotti taakseen huoneeseen. Etäällä, lattialla, makasi Miltoun kädet puristettuina lujasti pään ympärille, kasvot seinään päin käännettyinä. Barbara antoi verhon laskeutua alas ja seisoi hengittämättä, tuntien rinnassaan kerrassaan omituista ja outoa — aivan kuin hänen ylpeyttään olisi loukattu. Se hävisi kuitenkin äkillisen säälintunteen vaikutuksesta. Hän astui nopeasti eteenpäin pimeässä, hänet valtasi pelko, ja hän pysähtyi. Miltoun oli koko illan näyttänyt ehdottomasti siltä, miksi hänet tunnettiin. Kenties hieman puheliaammalta, hieman tavallista katkerammalta. Ja tavata nyt hänet tällaisena! Barbara ei tuntenut juuri kunnioitusta ketään kohtaan, mutta oli kuitenkin aina hieman kunnioittanut vanhinta veljeään, jonka eristäytyneisyys oli lapsuudesta saakka vaikuttanut häneen. Barbara oli ollut ylpeä saadessaan suudella häntä, siksi, että kenellekään muille se ei näyttänyt olevan sallittua. Noissa hyväilyissä oli epäilemättä valloituksen viehätystä. Miltounin kasvot olivat olleet hänen huulilleen jokin keksimättä oleva maa. Barbara piti hänestä kuten sellaisesta, joka tuottaa tyydytystä ylpeydentunteelle, hän osoitti häntä kohtaan jonkinlaista äidillistä huolenpitoa, kuten nukkea kohtaan, joka ei oikein tahdo soveltua muiden mukaan, ja tunsi samalla häntä kohtaan outoa pelkoa.
Uskalsiko hän nyt sukeltautua tähän toisen ihmisen tuskaan? Olisiko hän kestänyt sitä, että joku muu olisi nähnyt hänet itsensä tuolla lailla vaipuneena maahan? Miltoun ei ollut kuullut hänen tuloaan, ja hän koetti päästä ovelle. Mutta jokin pöytä narahti, hän kuuli hänen liikahtavan, ja karistaen pois pelon hän kuiskasi: "Minä, Babs, se vain täällä!" ja hän laskeutui polvilleen hänen viereensä. Jos ei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, niin hän ei olisi koskaan tehnyt sitä. Hän koetti ottaa hänen päätään käsivarsilleen, mutt'ei voinut nähdä sitä ja onnistui huonosti. Hän saattoi vain tavata hänen käsivartensa ja ajatteli, tuliko Miltoun vihaamaan häntä jäljestäpäin, kiittäen pimeyttä, joka sai kaikki näyttämään siltä, kuin ei mitään tapahtuisi, ja kuitenkin tuntumaan siltä, kuin kaikki olisi vielä merkitsevämpää. Äkisti Barbara tunsi hänen luiskahtavan käsistään ja sitten pujahtavan ulos. Tuon huoneen pimeyden jälkeen käytävä näytti vihreän valoharson täyttämältä, ikäänkuin unen hämähäkit olisivat yhdistäneet seinät verkoillaan, missä lukemattomat valkeat, pienen pienet koiperhoset ponnistelivat päästäkseen niistä irti. Kuului pientä peloittavaa ääntä. Barbaran valtasi äkkiä lämmön, valon ja värien pelokas kaipuu. Hän pakeni huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua. Tuo hirveä, äänetön, näkymätön värinä tuossa valaisemattomassa huoneessa — mikä muistutti sitä, kun liekki äänettömästi nuolee paljasta ilmaa, Miltounin käden kosketus, mikä hänen poskellaan ja kaulallaan oli tuntunut tulikuumalta, koko tuo värisyttävä episodi oli vallannut hänet kokonaan. Näin oli rakkauden itsepäinen voima suvainnut näyttäytyä hänelle kaikessa äänettömässä väkivaltaisuudessaan. Intohimon punaisen kukan ensikertainen näkeminen oli saanut hänen poskipäänsä polttamaan, ja pieni, kuuma, raaka väristys kävi hänen ruumiinsa läpi viileiden lakanain välissä. Hän makasi silmät selällään, tuijottaen kattoon. Hän ajatteli naista, jota Miltoun niin kovasti rakasti, ja olisi halunnut tietää, makasiko hänkin unettomana, paljaalla lattialla, koettaen jäähdyttää otsaansa ja huuliaan kylmää seinää vastaan.