Kymmenen minuuttia myöhemmin hänen ja Bertien nähtiin ratsastavan kujaa pitkin.
XIX LUKU.
Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana. Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta, mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa — kaikki oli yksitoikkoista ja voivottavaa. Mutta seitsemän tienoissa aurinko mursi itselleen tien verhon läpi ja leimahti ilmiliekkiin. Suuren tähden tavoin, jonka säteet levisivät taivaanrannalta ilmakukkulan huipulle asti, se paistoi hämmästyttävän synkäntenhoisasti. Pilvet pirstoutuivat sen nuolten vaikutuksesta ja kasaantuivat saframinvärisinä, ikäänkuin ihmeissään. Tämän uuden suuren tähden tukalankuumassa lämmössä kanerva alkoi hiukan höyrytä, ja sen märkien, aukeamattomien kellojen hohde muistutti lukemattomia pieniä tulia. Nuo molemmat veljekset olivat läpimärkiä nelistäessään äänettömästi kotiin. Kun olivat aina hyviä ystäviä, heillä ei ollut koskaan paljon sanottavaa toisilleen. Sillä Miltoun tiesi katselevansa asioita toiselta kannalta kuin Bertie, ja Bertie antoi veljensä vain vastenmielisesti tietää, mitä hänen mielessään liikkui, samoin kuin hän vastenmielisesti jakeli diplomaattisia tietojaan tai tallin salaisuuksia tai jotakin sellaista, mikä saattoi vähentää hänen vaikutusvaltaansa. Hän menetteli näin siitä syystä, että pelkäsi vähentävänsä omaa arvonantoaan omaa stoalaista itsetietoisuuttaan kohtaan, loukkaavansa jotakin sielunsa esikammiossa asuvaa ylpeyttä. Mutta vaikka hän puhelikin vähäsen, niin hänellä oli mietiskelyn voimaa — mitä usein tavataan selväpiirteisillä, sapekkaisuuteen taipuvaisilla miehillä. Ollessaan kerran Nepalissa metsästysretkellä hän oli viettänyt kokonaisen kuukauden vain ghurka-palvelijan seurassa, joka ei osannut ollenkaan englantia. Niille, jotka kysyivät häneltä, eikö hän ollut ollut hirveän kiusaantunut sen johdosta, hän oli aina vastannut: "En ollenkaan, ajattelin koko paljon."
Miltounin huoliin hän suhtautui veljelle kuuluvalla myötätunnolla ja sillä suvaitsemattomuudella, mikä on ominaista paatuneille vanhoillepojille. Naiset olivat hänestä oikeita kissanpoikasia. Hän epäili sielunsa pohjasta noita olentoja, joilla oli sellainen ilmeinen voima houkutella esiin miesten salaisuuksia. Hän oli niitä miehiä, joissa nainen jonakin päivänä saattoi herättää todella hienon mieltymyksen, mutta jotka siihen saakka suhtautuvat täysin miehellisellä tavalla koko tuota sukupuolta kohtaan ja sen jälkeen koko sukupuolta kohtaan, yhtä lukuunottamatta. Naiset olivat, kuten elämä itsekin, olentoja, joita piti vartioida, käyttää huolellisesti ja pitää sopivan alistetussa asemassa. Ainoa viittaus, minkä hän sentähden teki Miltounin huoliin, oli hyvin äkkinäinen.
"Vanha veli, toivon, että lopetat jo tuon turhan suremisen."
Sanoja seurasi häiritsemätön hiljaisuus. Mutta heidän tultuaan mrs
Noelin huvilan kohdalle Miltoun sanoi:
"Vie sinä minun hevoseni, minun täytyy poiketa tänne…"
Mrs Noel istui pianon ääressä, sormet toimettomina, tarkastellen nuotteja. Hän oli istunut tällä lailla useampia minuutteja, mutta ei ollut vielä kajonnut koskettimiin.
Kun Miltounin varjo sulki valon, jonka avulla hän muutenkin näki niin huonosti, hän säpsähti ja ponnahti pystyyn. Mutta hän ei mennyt häntä vastaan eikä puhunut mitään. Sanaakaan sanomatta Miltoun tuli sisään ja seisoi lieden vieressä, katsellen alas tyhjää hiiliristikkoa. Kilpikonnankuoren värinen kissa, joka oli väijynyt pääskysiä, häiriintyi hänen tulonsa johdosta ja vetäytyi ikkunalta erään tuolin alle.
Tämä äänettömyys, jonka kestäessä kysymys heidän tulevaisuudestaan oli ratkaistava, näytti molemmista ikuiselta. Kuitenkaan ei kumpikaan heistä voinut tehdä loppua siitä.