"No niin, minä teen sen, jos minun täytyy", huokasi lady Valleys.
Kun hän aamiaisen jälkeen astui Miltounin "tyyssijaan", niin tämä kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen ratsastamaan johonkin etäisempään kylään. Apashipäällikön naamion alla seisoi Bertie tutkimattomampana ja siistimpänä kuin koskaan, kaulassa moitteettomasti sidottu nauha, jalassa moitteettomasti leikatut housut, saappaat kiilloitettuina aivan hohtavan kiiltäviksi. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen dandymainen tavallisessa pukeutumisessaan, Bertie Caradoc olisi melkein pikemmin kuollut kuin häväissyt hevostaan. Hänen silmänsä, jotka olivat terävämmät sen vuoksi, että niillä oli vain puolet tavallisen silmän tirkistämistilasta, huomasivat heti, että hänen äitinsä halusi olla kahden kesken Miltounin kanssa, ja siksi hän varovaisesti poistui huoneesta.
Se mikä hämmensi kaikkia, jotka joutuivat tekemisiin Miltounin kanssa, oli tuo ennemmin tahi myöhemmin tehty havainto, että he eivät voineet olla varmoja siitä, miten mikin vaikutti häneen. Hänen kasvoissaan oli samoin kuin hänen mielessäänkin eräänlainen tietty säännöllisyys, ja sitten — mahdotonta sanoa missä — ne vääntyivät jostakin paikastaan. Se oli se perintö, jonka hän oli epäilemättä saanut piintyneeltä individualismilta, joka oli tehnyt huomattavaksi niin monta hänen esi-isäänsä, sillä Miltounissa ei ollut ainoastaan Caradocien ja Fitz-Haroldien, vaan myöskin kuningaskunnan useimpien muiden etevien sukujen verta, joilla kaikilla oli täytynyt olla, niinä aikoina, jolloin raha ei vielä tehnyt miestä, joitakin selväpiirteisiä ominaisuuksia, jotka eivät aina olleet hienoja, mutta kuitenkin silmiinpistäviä.
Ja nyt, vaikka lady Valleys olikin ruumiillisesti rohkea eikä joutunut tavallisesti hämilleen, hän alkoi puhua politiikasta, toivoen poikansa antavan keskustelulle sopivan käänteen. Mutta Miltoun ei sitä antanut, ja äiti tuli hermostuneeksi. Lopulta, keräten kaiken kylmäverisyytensä, hän sanoi:
"Rakas poikani, minua kovin surettaa tuo juttu. Isäsi kertoi minulle teidän välillänne tapahtuneesta keskustelusta. Koeta olla ottamatta sitä liian vakavalta kannalta."
Miltoun ei vastannut, ja kun lady Valleys tavallisesti pelkäsi eniten äänettömyyttä, niin hän tarttui uudestaan puheeseen, esittäen pojalleen koko tuon jutun omalta näkökannaltaan, lopettaen seuraavilla sanoilla:
"Varmastikaan se ei ole sen arvoinen."
Miltoun kuunteli häntä, silmissä hänen oma erikoinen katseensa, ikäänkuin hän olisi tirkistänyt tähtäimen läpi. Sitten hän sanoi hymyillen:
"Kiitän teitä", ja avasi oven.
Tietämättä tarkkaan, mitä Miltoun tarkoitti, tietämättä tosiaankaan mitään sillä hetkellä lady Valleys läksi ulos, ja Miltoun sulki oven hänen jälkeensä.