"Ei, minun olisi pitänyt tuntea teidät paremmin."

Näissä sanoissa ilmenneen tarkoituksen syvyys — kaiken sen hirveä ja hieno myöntäminen, sen nimittäin, mitä mrs Noel oli ollut valmis tekemään, tuo niihin liittyvä epätoivoinen tieto siitä, että hän, Miltoun, ei ollut, eikä ollut koskaan ollut, valmis "kestämään aina tuomiopäivään asti" — tempasi Miltounin mukaansa.

"Se ei ole aiheutunut pelosta — uskokaa minua, kaikin mokomin."

"Uskon kylläkin."

Seurasi toinen pitkä, pitkä äänettömyys. Mutta vaikka he olivatkin niin lähellä, että melkein koskettivat toisiaan, he eivät katsoneet enää toisiinsa. Sitten Miltoun sanoi:

"Sitten tässä ei ole muuta tehtävää kuin sanoa hyvästi."

Näiden hänen huuliltaan päässeiden selvien sanojen johdosta, jotka huulet, vaikka juuri hymyilivätkin, eivät ollenkaan voineet salata hänen kurjuuttaan, mrs Noelin kasvot kävivät yhtä värittömiksi kuin hänen vaalea pukunsa. Mutta hänen suurentuneet silmänsä näyttivät pelkästä muiden värien puutteesta saaneen itseensä koko hänen eloisuutensa ja vuodattavan nyt ylpeää ja surullista nuhdetta.

Väristen ja puristaen itseään käsillään Miltoun käveli ikkunaa kohden. Kuulematta pienintäkään ääntä hän kääntyi taaksepäin. Mrs Noel seurasi häntä katseellaan. Miltoun nosti käden kasvoilleen ja poistui nopeasti. Mrs Noel seisoi hetkisen paikallaan, sitten, istuutuen uudestaan pianon ääreen alkoi tutkia nuottirivejä. Mutta kissa pujahti takaisin ikkunalle väijymään pääskysiä. Auringon valo sammui hitaasti saarnen latvoissa. Alkoi vihmoa vettä.

XX LUKU.

Claud Fresnay, kreivi Harbinger, oli kolmannellakymmenelläensimmäisellä ikävuodellaan Englannin ja Skotlannin kenties kaikkein vähimmän työn rasittama pääri. Erään esi-isän, joka hankki maata ja kuoli 130 vuotta ennen Nettlefoldin kaupungin perustamista eräälle sen pienelle palaselle, ja isän, joka kuoli pojan pienenä ollessa, myytyään viisaasti sanotun kaupungin alueen, ansioksi oli luettava se seikka, että hänellä, Harbingerilla, oli nyt maanvuokrain ohella hyvin suuret korkotulot. Solakkana ja hyvärakenteisena sievine, terävine piirteineen hän teki ensi näkemältä voimakkaan vaikutuksen — mikä heikkeni jonkun verran, kun hän alkoi puhua. Tämä ei aiheutunut niin paljon hänen puhetavastaan — nopeine erikoisuuksineen ja tapoineen laskea kaikki leikiksi — kuin siitä hänen herättämästään tunteesta, että hänen aivonsa valitsivat vähimmän vastarinnan tien. Hän oli itse asiassa niitä persoonallisuuksia, jotka ovat kylliksi huomatuita politiikassa ja yhteiskuntaelämässä ulkomuotonsa, asemansa, varmuutensa ja erikoisen pontevuutensa vuoksi, millä on puoleksi alkuperäistä, puoleksi pelkkää perittyä taipumusta käyttää oikoteitä. Hän ei ollut kylläkään joutilas, hän oli kirjoittanut erään kirjan, oli matkustellut, oli tilanomistajayhdistyksen puheenjohtaja, rauhantuomari, hyvä kriketinpelaaja ja usein esiintyvä sujuva puhuja. Olisi ollut väärin sanoa hänen yhteiskunnallisten uudistusten harrastustaan keinotekoiseksi. Se oli tavallaan todellista ja osoitti varmastikin, että häneltä ei kokonaan puuttunut mielikuvitusta eikä hyväsydämisyyttä. Mutta siinä oli aivan liikaa tuota ylimysten kouluille ominaista tapaa — tuota erikoisesti englantilaista tapaa, joka on niin mahtava ja huvittava, että se muuttuu kokonaan toiseksi luonteeksi — tapaa ottaa kaikki yhden luokan ennakkoluulojen ja arvomittojen kannalta. Koska käytännöllisesti katsoen kaikki hänen läheisimpänsä olivat uppoutuneet siihen, hän ei luonnollisestikaan huomannut tuota tapaa; tosiaankaan ei ollut olemassa mitään, jota hän ei olisi politiikassa niin suuresti valittanut, kuin tuo ahdas ja ennakkoluuloinen käsityskanta, jonka hän huomasi nonconformisteilla ja työväenpuolueen politikoitsijoilla. Hän ei olisi koskaan myöntänyt sitä, että tietyt ovet olivat suljetut häneltä hänen syntyessään, salvatut hänen mennessään Etoniin ja teljetyt ulkoapäin hänen mennessään Cambridgeen. Oli myönnettävä, että hänen ohjesäännöissään oli paljon arvokasta — korkea rehellisyyden taso, vilpittömyys, urheilunharrastus, mieskohtainen puhtaus, itseluottamus, yhtyneenä kaiken (niin sanoaksemme) virallisesti tunnustetun raakuuden vastenmielisenä-pitämiseen ja terveeseen käsitykseen siitä, miten valtiota on palveltava ja koulun hyväksi työskenneltävä. Mutta hän olisi tarvinnut paljon enemmän alkuperäisyyttä voidakseen suhtautua elämään jollakin muulla kuin sillä tavalla, mihin hän syntyperänsä ja koulutuksensa perusteella oli tottunut. Ymmärtääkseen täysin Harbingeria olisi pitänyt olla katselemassa ennakkoluulottomin silmin ja aivoin jotakin suurta krikettikilpailua, missä hän poikana ollessaan oli saanut kehityksensä, ja olla joltakin korkealta puolueettomalta paikalta tarkastamassa lunchin aikaan kilpakenttää, mikä köydestä köyteen ja paalusta paaluun oli ihmeellisen parven peittämänä, parven, jossa kaikki kulkivat tarkalleen samalla lailla, tarkalleen sama ilme kasvoilla, tarkalleen samanlainen hattu päässä — parven, joka säilytti tapojen ja uskontunnustuksen täydellisimmän yhtäläisyyden, mitä koskaan on tavattu maailman alusta lähtien. Hänen ympäristönsä ei ollut suosinut omintakeisuutta. Sitäpaitsi hän oli luonteeltaan pikemmin nopea kuin syvä, eikä elämä jättänyt häntä juuri yksikseen tai hiljaisuuteen. Hän joutui päivin ja öin kosketukseen ihmisten kanssa, joille politiikka oli enemmän tai vähemmän peliä, häntä tavoiteltiin kaikkialla, hän oli vapaa kaikesta kurista — oli ihme, että hän oli niinkin vakava kuin oli. Koskaan ennen hän ei ollut rakastunut, ennenkuin viime vuonna Barbara, esiintyessään ensi kertaa seuraelämässä, oli "satuttanut häntä kaikkein arimpaan paikkaan", kuten hän — muiden ollessa kysymyksessä — olisi saattanut sanoa. Vaikka olikin niin syvästi liikutettu, hän ei ollut vielä kosinut häntä — hänellä ei ollut ollut aikaa, niin näytti, tai ei kenties kylliksi rohkeutta tai vakaumusta. Ollessaan lähellä Barbaraa hänestä tuntui mahdottomalta mennä pitemmälle tietämättä etukäteen kohtaloaan, ollessaan hänestä erillään hän tunsi melkein huojennusta, siksi, että niin paljon oli tehtävänä tahi sanottavana ja niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Mutta nyt näinä parina viikkona, jotka hän pyhitti Miltounin asialle, hänen tunteensa olivat käyneet häiritseviksi.