Hän ei myöntänyt Courtieria levottomuutensa syyksi, sillä kaiken kaikkiaan Courtier ei ollut mitään, oli vain "äärimmäinen", joka saattoi tulla kysymykseen, ja äärimmäiset kiihdyttivät aina Harbingerin sisintä, synnyttäen hänessä erikoisen hymyn ja äänensävyn. Kuitenkin hänen silmänsä, kun ne vain osuivat tuohon vilkasveriseen, kiinteään, ivalliseen naamaan, osoittivat eräänlaista kylmää tarkastelua, tai ilmestyi niihin pelonsekaista tummuutta. On totta, että he tapasivat toisensa vain harvoin, sillä hän vietti suurimman osan aikaansa autonajossa ja puheidenpidossa, kun Courtier taas pääasiallisesti kirjoitti ja ratsasti, hänen jalkansa kun oli vielä liian heikko kävelemiseen. Mutta kerran tai kahdesti hän oli myöhään yöllä tupakkahuoneessa joutunut ivalliseen keskusteluun tuon menetettyjen asiain puolustajan kanssa, ja hyvin pian huonosti salattu kärsimättömyys oli ilmennyt hänen ääneensä. Oli käsittämätöntä, miten joku saattoi tuhlata aikansa koettamalla ratsastaa kuolleella hevosella kuuhun! Tosiasiat olivat tosiasioita, ihmisluonne ei tullut koskaan olemaan muuta kuin ihmisluonne! Erittäin ärsyttävää oli nähdä Courtierin silmäin kiiltoa, panna merkille hänen äänensä sävyä, joka tuntui sanovan: "Nuori ystäväiseni, keittonne jäähtyy!"

Eräänä aamuna tuollaisen kohtauksen jälkeen, nähdessään Barbaran rientävän ulos ratsastuspuvussa, hän kysyi, saiko tulla mukaan talliin, ja läksi astelemaan hänen rinnallaan harvinaisen äänettömänä, outo tunne sydämessä, kurkku selittämättömän kuivana.

Monklandin hovin talli oli niin laaja kuin moni maalaistalo. Siihen mahtui kolmekymmentä hevosta, mutta siinä oli nyt vain kaksikymmentäyksi, pikku Ann'in ponykin niihin luettuna. Koko kreivikunnassa ei ollut sen veroista korkeudessa, valaistuksessa, kirkkaudessa ja ilman puhtaudessa. Näytti tosiaankin mahdottomalta, että mikään hevonen olisi koskaan sellaisessa paikassa siinä määrin unhottanut itseään, että olisi muistanut olevansa hevonen. Joka aamu pikkuinen porkkana-, omena- ja sokeripala-astia oli pantuna pääkäytävän viereen niiden käytettäväksi, jotka halusivat ruokkia noita kalliita asukkaita.

Sidottuna pilttuiden kummallakin puolella oleviin vaskirenkaisiin, turvat ovea kohden käännettyinä, niitä oli aina nähtävänä kymmenkunta kappaletta, kaulat kaarevina, korvat höröllään, loimet hohtavina, ihmetellen asiain menoa, toimeliaiden tallirenkien rauhoitellessa niitä vihellyksillään, valmiina nostamaan turpansa nähdessään jonkun tulevan sisään.

Laajassa irtokarsinassa, tallin pohjoispäässä, Barbaran kastanjanvärinen lempiratsu, jonka kaikki kuusitoista esi-isää olivat poikkeuksetta kantakirjassa, seisoi aivan hiljaa, kaula käännettynä, kun kuuli hänen tulonsa. Se pureskeli paraikaa appeen sekaan pantua omenaa, ja sen aistimuksissa tapahtui taistelu tuon herkun miellyttävän maun ja erään äänen välillä, minkä se tajusi lähtevän porkkanoista. Kun Barbara avasi oven ja sanoi "Hai", niin se riensi hoitajaansa kohden, osoittaakseen riippumattomuuttaan, mutta kun hän sanoi: "Oh, kas niin!" niin se kääntyi ympäri ja tuli häntä kohden. Pehmeine hohteineen sen paksujen, kastanjanväristen luomien alla olevat silmät tarkastelivat häntä ylt'yleensä. Huomatessaan, että hänen porkkanansa eivät olleet etupuolella, se kurkotti kaulaansa, antoi turpansa harhailla hänen vyötäistensä ympäri ja nipisti hieman huulillaan hänen rautakintaista kättään. Kun se ei tuntenut porkkanan makua, se veti pois turpansa ja puhalsi. Sitten, astuen varovasti, jottei olisi polkenut hänen jalalleen, se töytäsi häntä hieman lautasillaan, kunnes äkkikäänteellä pääsi hänen taakseen ja puhalsi pitkään ja matalasti hänen niskaansa. Kun tämäkään ei haissut porkkanalta, niin se pisti turpansa hänen olkapäänsä yli hänen poskeaan vastaan ja kuolasi hieman. Porkkana ilmestyi Barbaran vyötäisten kohdalle, ja kurkottaen päällään se koetti tavoittaa sitä. Tuntiessaan sen lujasti ja pehmeästi leukansa alla se nuuskasi uudestaan ja työnsi häntä hyvin hienosti polvellaan. Mutta kykenemättä vieläkään tavoittamaan sitä se veti pois päänsä, perääntyi eikä ollut huomaavinaankaan häntä. Ja äkkiä se tunsi kaksi esinettä kaulassaan ja jotakin pehmeää painettavan turpaansa vastaan. Se sieti tämän äänettömästi luimistaen korviaan. Tuo pehmeä alkoi painaa sen turpaa vastaan. Höristäen jälleen korviaan se työntyi hieman taaksepäin, uteliaampana, mutta tuo pehmeä perääntyi. Äkisti se huomasi saaneensa porkkanan suuhunsa.

Harbinger oli katsellut tätä näkyä omituisen kalpeana, nojaten irtokarsinan seinää vastaan. Sen loputtua hän sanoi:

"Lady Babs!"

Hänen äänensä sävy mahtoi olla tosiaankin outo, sillä Barbara pyörähti ympäri.

"Niin?"

"Miten kauan minun täytyy olla näin?"