Muuttamatta väriään tai luomatta katsettaan alas Barbara katsahti häneen heikonkysyvällä mielenkiinnolla. Hänen katseensa ei ollut raaka, eikä siinä ollut vallattomuutta taikka sukupuoli-ilkeyttä, kuitenkin se säikähdytti Harbingerin rauhallisella tutkimattomuudellaan. Mahdotonta oli sanoa, mitä siihen kätkeytyi. Harbinger tarttui hänen käteensä, kumartui sen yli ja sanoi matalalla äänellä:
"Te tiedätte minun tunteeni. Älkää olko julma minua kohtaan!"
Barbara ei vetänyt pois kättään, tuntui kuin hän ei olisi ajatellutkaan sitä.
"Minä en ole ollenkaan julma."
Katsahtaessaan ylös Harbinger näki hänen hymyilevän.
"Sitten — Babs!"
Harbingerin kasvot olivat lähellä Barbaran kasvoja, mutta tämä ei perääntynyt, pudisti vain päätään. Harbinger kiihtyi.
"Miksi?" hän kysyi ja, aivan kuin tuohon torjuvaan liikkeeseen sisältynyt vääryys olisi äkkiä iskenyt häneen, päästi irti hänen kätensä.
"Miksi?" hän sanoi uudestaan, terävästi.
Hiljaisuutta häiritsi vain pyöreän ikkunan ulkopuolella olevien varpusten viserrys ja Halin ääni, Halin, joka pureskeli viimeistä porkkananpalasta. Harbinger tunsi jokaisessa hermossaan irtokarsinan suloisenkatkeran hajun sekaantuvan Barbaran hiusten ja vaatteiden tuoksuun. Ja melkein säälittävästi hän sanoi: