"Miksi?"
Mutta pannen kätensä ristiin selkänsä takana Barbara vastasi kohteliaasti:
"Hyvä ystävä, miten minä voisin tietää, miksi?"
Hän olisi tyynesti antanut syleillä itseään, jos Harbinger olisi vain uskaltanut. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan siirtyi irtokarsinan seinustalle. Purren sormeaan hän tuijotti Barbaraan synkästi. Tämä siveli hevosensa turpaa. Kuiva raivo alkoi kaivella Harbingerin sydäntä. Tämä tyttö oli työntänyt luotaan hänet — Harbingerin! Hän ei ollut tietänyt, ei ollut aavistanut, miten paljon kaipasi Barbaraa. Saattoiko tämän nuoren, tyynen, hyvätuoksuisen, hymyilevän olennon eläessä olla ketään muuta, joka olisi pannut hänen päänsä pyörälle, saanut hänen hermonsa pakottamaan ja sydämensä täyttymään kaipuulla! Hän tunsi itsensä tällä kertaa kaikkein onnettomimmaksi mieheksi.
"Minä en tule jättämään teitä", hän mutisi.
Barbara vastasi vain hymyllä, joka oli hieman utelias, myötätuntoinen, melkein suloinen, aivan kuin olisi sanonut:
"Kiitän teitä — kuka tietää?"
Ja melkein äkisti, yardin päässä toinen toisistaan, puhellen hevosista he palasivat taloon.
Puolenpäivän tienoissa Barbara lähti Courtierin kanssa ratsastusretkelle.
Lounaismyrskyä — jota oli kestänyt kolme päivää — seurasi säteilevä tyven, ja jo pelkkä eläminen merkitsi mielenliikutusta. Pienen puron rannalla, mikä virtasi nummen reunaa pitkin villin, kivisen miehen alapuolella, ratsastajat pysähdyttivät hevosensa, kuunnellakseen vain ja vetääkseen ilmaa sisäänsä. Elämän ylensuloinen kuoro oli muuttunut mitä ihanimmaksi sopusoinnuksi. Mikään noista pienistä, toisiinsa kietoutuneista, virtain, tyynen ilman, elukkain, ihmisten, mehiläisten tai lintujen piipityksistä ei työntynyt esiin liian karkeasti maata ympäröivän äänivaipan läpi. Oli keskipäivä — tuo tyyni hetki — mutta tuo auringon ylistyslaulu sen liian pitkän poissaolon vuoksi ei tauonnut hetkeksikään. Ja maan yllä oli tuoksuva alusvaate, suloinen, hyvin hienosti kudottu nuoresta sanajalan, kanervanvesan, lehtikuusen, savun ja orapihlajan hajusta. Näiden kahden — ääni- ja tuoksupeitteen päällä oli sininen ilmahuntu, tuo äänetön laaja tasanko, vain vapauden siipien pingoittamana.